Järjestyspaikka Roan Ravine Ranch, vastuuhenkilö
Nikki (VRL-14085)
Kilpailupäivä 01.05 2022, vip 30.04 2022
Yksi hevonen voi osallistua kaikkiin luokkiin max. kerran
Yksi ratsastaja voi osallistua max. 3 hevosella/luokka
Jokaiseen luokkaan otetaan 30 osallistujaa
Osallistua saa, kun kutsu löytyy VRL:n kisakalenterista
Osallistuessasi osallistut kaikkiin avoimiin kutsuihin (1 kpl)
Osallistuminen sähköpostiin roanravineranch@gmail.com otsikolla WRJ 001 seuraavassa muodossa:
Luokka (rv)
Ratsastaja VRL-00000 - Hevonen VH00-000-0000
Tuotos
Ratsastajan VRL-tunnus ja hevosen VH-tunnus ovat pakollisia
1. Reining
Reining-luokka järjestetään päivän viimeisenä ja kentälle on ehtinyt jo laskemaan hämärä. Kenttää valaisee muutama lamppu, mutta
pääseekö hämärä silti vaikuttamaan sinun ja hevosesti suoritukseen? Ken tietää, mitä hämärässä vaanii...
2. Barrel racing
Ennen suoritusta sinua hermostuttaa ja jännittää (miksi?), mutta suorituksen aikana kaiuttimista pauhaa countryaiheinen kappale, joka
valaa sinuun uskoa. Mikä kappale on kyseessä ja pelastaako se teidän suorituksenne?
3. Cutting
Valitse yksi hahmo Roan Ravine Ranchin henkilökunnasta ja kuvaile hänen tapaamistaan kilpailujen huumassa! Oletko pinteessä juuri
ennen kilpailuja, ja hahmo saapuu pelastavana enkelinä auttamaan sinua, vai jääkö hahmo suustaan kiinni sinun kanssasi, kun haluaisit
vain verrytellä ratsuasi rauhassa? Kenties ette tule lainkaan toimeen ja toivot, ettet loppupäivänä tapaa kyseistä henkilöä?
4. Ranch trail
Kokoontukaa kielitaitajat! Neljännessä luokassa kilpaillaan ranch trailissa ja tehtävänanto on englannin kieli; Kirjoita tekstisi
englanniksi! Tässä luokassa aihe on vapaa, kunhan se liittyy oleellisesti päivän kilpailuihin. Kerro esimerkiksi kierroksestasi
tallilla ennen kilpailua, hevosesi laittamisesta valmiiksi, kisasuorituksesta tai vaikka tunnelmasta, joka kisoista jää.
Arvostelukriteerit
Tuomari pisteyttää jokaisen osallistumisen pisteillä 0-4 neljässä eri kategoriassa: Oikeinkirjoitus ja luettavuus, tekstin sujuvuus,
persoonallisuus ja tehtävänannon seuraaminen. Oikeinkirjoituksessa ja luettavuudessa arvostellaan tekstin oikeinkirjoitusta;
Onko siinä paljon kirjoitusvirheitä ja onko se helppolukuinen, vai tekevätkö kirjoitusvirheet siitä haastavan lukea. Tekstin
sujuvuudessa arvostellaan onko tekstiä mukava lukea ja viekö se mukanaan, vai tuntuuko sen lukeminen raskaalta vaikka se olisikin
helppolukuinen. Persoonallisuudessa annetaan pisteitä sen mukaan, tuleeko kirjoittajan ja/tai hevosen persoona hyvin esiin tekstistä.
Tehtävänannon seuraamisessa arvostellaan kuinka hyvin tehtävänanto on otettu huomioon, käsitteleekö teksti tehtävänantoa vai lähteekö
se aivan omille teilleen. Luokat tuomaroi Nikki (VRL-14085).
1. Cella Talve (VRL-08526) - Whirlwinded Dot VH14-010-0043
“Windi oli ikimänty, äkkiväärä matriarkka, jokaisen nokkimisjärjestyksen äärimmäinen, tavoittamaton huippu. Se oli Pohjolan
Louhi ja Sheban kuningatar, sen ei tarvinnut väistää ketään eikä mitään.
Se oli elänyt kaksikymmentäyksi Suomen kaamosta, minun kanssani niistä kahdeksan. Se ei pelännyt mitään, eikä varsinkaan
pimeää.
Niin, ei ainakaan ennen.
Minä unohdin lähes joka päivä, että Windi alkoi olla iäkäs hevonen. Vanhat silmät näkivät hämärässä huonommin kuin minun silmäni,
eikä tamma selvästi halunnut astella sokkona kentän pimeisiin kuiluihin, lamppujen luomien siltojen ahtaisiin, mustiin väleihin.
Tässä hetkessä Windi oli paperisiipinen yöperhonen, joka halusi vain kiertää kentän lampun kirkasta valopalloa kunnes aamu taas
valkenisi. Siinä oli haurautta ja räpistelevyyttä, jota siinä ei ollut koskaan ollut, enkä tiennyt miten kertoa sille, etten ikinä
ohjaisi sitä sellaiseen pimeyteen josta se ei pääsisi takaisin.
Reiningohjelman hyvä puoli on se, että kovassa laukassa ei ehdi niin pelätä.
Windi pärisi varoittavasti kentän pimeille nurkille, kuin uhoten jo valmiiksi kaikelle, mitä se ei siellä nähnyt. Usutin tammaa
venyttämään askeltaan. Valo ja pimeys vuorottelivat päiden yllä. Oranssit välkähdykset toivat mieleen lapsuuden myöhäiset matkat
kotiin mummolasta, kun olin nukahtanut isän auton takapenkille ja nähnyt ohi sujahtavien katuvalojen tasaisen rytmin värittämiä
unia.
Windikin haaveili kotimatkasta. Kentän laidoille asetetut lamput eivät ulottuneet kunnolla areenan keskelle; kanadalainen pimeys oli
tiivistynyt erityiseksi raidaksi keskihalkaisijalle, jonka läpi meidän tuli ratsastaa ohjelmamme loppuhuipennukseksi. Windi ei
vastustanut pimeyteen astumista näkyvästi, mutta tunsin tamman epämukavan olon sen alamäkeen jurnuttavasta etuosasta. Se askelsi
varovasti ja ojensi päätään lähemmäs kohti hiekkaa – halusin uskotella, että sen perimmäinen tarkoitus oli kantaa minua, arvokasta
lastiaan, turvallisesti loppuun saakka, mutta luultavimmin sillä oli vain itsensä pelastaminen mielessä.
Suora pysähdys laukasta pituushalkaisijan loppuun. Windin jalat eivät tehneet yhtäkään ylimääräistä väliaskelta, edes pimeässä.
Tamma kääntyi koskettamaan bootsini kärkeä turvallaan, kuin sanoen minulle huomaatko, pimeys ei ottanut minusta voittoa vielä
tänäänkään.”
Tuomarin kommentti: Tuotos oli hyvin sympaattinen ja tunnelmallinen, mutta viimeinen lause vei tuomarin sydämen ihan kokonaan. Ravinen oma Logan olisi sitä mieltä, että vanhat hevoset ovat niitä parhaita.
2. Charlotte Center (VRL-02207) - Immookalee VH21-055-0005
“Charlotte oli joskus pelännyt pimeää enemmän kuin oikeastaan mitään muuta. Se oli ollut hänen isoin lapsuusajan pelkonsa ja
jäytävä pelko vielä teini-iässäkin. Ja pelkäsi hän pimeää yhä, nuorena aikuisenakin, mutta nykyisin hän oli oppinut uudenlaisen
tavan suhtautua pimeään ja kammoonsa sitä kohtaan; hän oli oppinut katsomaan sitä niin silmästä silmään, niin antautumaan siihen,
että siedättyisi. Ja vaikkei pelko koskaan mennyt kokonaan pois, vaan aina värjyi taustalla ja sama siedättyminen piti tehdä joka
ikinen kerta uudelleen, hän kykeni silti elämään sen kanssa. Hän oli oikeastaan mennyt niin pitkälle, että suorastaan eli
pimeydessä. Lapin päivä oli lyhyt ja yö pitkä; varjot seurasivat shamaanioppijaa mielen tietoisilla ja tiedottomillakin tasoilla.
Paras lääke pimeää vastaan on olla pimessä ja tuoda sinne valoa, oli Michael opettanut. Pimeys on tietämättömyyttä. Pimeydellä ei
ole sisältöä. Siitä ei voi ottaa kiinni ja viedä pois, se on häädettävä ja korvattava jollain, jossa on substanssia, jotain
erilaista – valoa. Niin kuin tietämättömyyden voi voittaa vain lisäämällä tietoa.
Ja niinhän vanha viisaus kuuluu, ettei ihminen pelkää pimeää itseään, vaan tuntematonta; tiedonpuutetta siitä, mitä pimeydessä
vaanii.
Niinpä Lotte ei turhaan hötkyillyt, kun Karma pysähtyi kesken reining-radan ja tuijotti kivettyneenä sen yhteen nurkkaan. Roan Ravine
Ranchin kilpailuiden kenttä oli himmeästi valaistu ja ilta jo pitkällä; huminat ja havinat ja varjojen liikkeet olivat
valpastuttaneet pienen tamman jännittyneeksi.
Joskus vuosia sitten Lotte olisi hermostunut. Keskellä kisasuoritusta ja hevonen alkaisi temppuilla? Hänen lyhyt pinnansa olisi
palanut nopeasti, häntä olisi hävettänyt, hän olisi alkanut itse säätämään, kinaamaan hevosensa kanssa ja siitä ratsu olisi
muuttunut entistä levottomammaksi. Mutta nyt hän osasi olla hiljaa ja odottaa. Hän silitti Karman karkeaa karvaa rauhallisin ottein,
mumisi tyynnyttävästi. Sitten tarjosi rohkaisua lähestyä pelottavaa nurkkaa. ”Jos minä, niin kyllä sinäkin”, hän kuiskasi. Ja
yhdessä he pääsivät lähemmäs aitaa ja Karma kosketti ylintä puomia kevyesti, arasti, turvallaan. Jännitys laukesi.
Kun astui hämärään, huomasi, ettei siellä niin pimeää ollutkaan kuin aluksi oli näyttänyt. Silmät tottuivat nopeasti ja hahmottivat
eri muodot, jotka hämyn peittoon jäivät.
Pimeydessä ei siis ollut mitään pelättävää.”
Tuomarin kommentti: Karman reaktiota oli jännittävää seurata tuomarin paikalta, mutta ihmisen ja hevosen välinen suhde kantoi kummatkin hienosti tästä yli. Pimeydessä ei ole mitään pelättävää, kun siellä yhdessä vaeltaa.
1. Dewn Center (VRL-02207) - Nieves VH18-083-0001
“Miksi hän oli näin hermostunut?
Dewn katsoi alas käsiinsä, joista toinen piteli ohjia ja toinen lepäsi satulanuppia vasten. Honey ei ollut hermostunut. Se seisoi
melkein uneliaana paikoillaan, toinen korva edessä ja toinen rennosti sivulla, mutta Dewn tiesi, että tamma viriäisi heti, kun he
karauttaisivat lähtöporteista kentälle kohti ensimmäistä tynnyriä.
Dewn ei ollut jännittäjätyyppi, eikä hän ollut kilpailuhenkinenkään. Oli siis outoa, että hänestä nyt tuntui tältä, sillä eihän hän
koskaan loppujen lopuksi välittänyt niin paljon siitä, hävisikö vai voittiko. Kieltämättä hän oli aika ruosteessa, sillä ei ollut
tullut Honeyn kanssa kierrelleeksi lännenkilpailuissa. Tänne hän oli lähtenyt, koska sisko niin hartaasti pyysi. "Kun et tullut
mukaan Texasiin", Lotte oli sanonut, "niin lähde edes sinne Roan Ravineen, se ei ole niin kaukana, BC:ssä vaan."
Oli vaikea sanoa, mikä aiheutti hänessä tämän jännittyneisyyden. Se oli niitä asioita, kun kehosi vain tekee ja toimii oman
ohjelmointinsa mukaan ilman, että keskusyksikkö - pää - tietää, missä mennään.
Dewn hengitti rauhallisesti sisään ja taputti Honeyn vaaleaa kaulaa kohottaen katseensa taivaalle.
”Almost heaven…”, kentän kaiuttimista alkoi soida, ”...life is old there, older than the trees, younger than the
mountains, growin’ like a breeze…” Äkkiä syvä rauhantunne valtasi Dewnin ja karkotti kireyden hartioista. Tuttu kappale toi
mieleen mitä ihanimpia muistoja: kesä, auton ikkuna auki ja tuuli hiuksissa, tuttu metsänraja ja tutut vuoret – hän oli matkalla
kotiin ensimmäistä kertaa pitkän maantiereissunsa jälkeen, Mischan kanssa… Muiston onneen sekoittui haikeutta. ”Country roads,
take me home, to the place, where I belong...”
”Jaaaa seuraavana radalle lähtee Dewn Center Yukonin Waterphewstä hevosella Nieves!” kuuluttaja palautti hänet jostain
kaukaa takaisin tähän hetkeen. Honeykin oli kääntänyt nyt molemmat korvansa eteenpäin; oli aika mennä. Mennyttä ei takaisin saanut,
joten ainoa vaihtoehto oli katsoa eteen.
Tuomarin kommentti: Country Roads on vuorenvarma klassikko ja sai tässä yhteydessä mulle kylmät väreet. Onnea on luotettava hevonen, joka valaa uskoa ratsastajaansakin.
1. Alexiina Center (VRL-02207) - Tsipping Tea VH21-014-0202
”Kuka tuo on?” Lotte kysyi Dewniltä harjatessaan Karmaa seuraavaa luokkaa varten. Alexiina istui voikonkirjavan Citruksen selässä
ja oli ollut matkalla kentälle, mutta vaaleahiuksinen nainen oli sanonut hänelle jotain portilla ja nyt nuo kaksi näyttivät
pulppuavan puhetta huolimatta siitä, että heidän kisavuoronsa alkaisi pian. Naisessa oli jotain samaa kuin Alexiinassa.
”Jaa-a, en osaa sanoa”, Dewn totesi tuskin kunnolla sinne päin katsoen, sillä irrotti juuri Honeyn vyötä satulalenkin läpi. ”Varmaan
tämän paikan väkeä.”
”Jos äiti ei kohta pääse suustaan irti, se saa hylyn, kun ei ilmoittaudu tuomareille ajallaan”, Lotte tuumasi oikeastaan aika
toiveikkaana; hän kisasi äitiään vastaan, joten parempihan se hänelle olisi, jos yksi kisakumppani tippuisi pois. Dewn katsoi häntä
come on, reilua peliä -ilmeellä, mihin Lotte kohautti olkaa. Naiset olivat purskahtaneet yhteiseen nauruun, kuin olisivat tunteneet
koko ikänsä ja olisivat parhaimpia ystäviä, mikä sai Lotten kohottamaan kulmiaan ja Dewninkin hymyilemään hajamielisesti.
Heti Cutting-luokan jälkeen Alexiinan ratsastettua heidän luokseen Citruksen kanssa, Lotte hyökkäsi.
”Kuka se oli?”
”Kuka?” Alexiina kysyi hengästyneenä, mutta hyväntuulisena. Citrus oli yllättänyt hänet westernweekillä tasaisella suorittamisellaan
ja ollut ponteva ja luonteva myös näissä kisoissa osoittamatta väsymisen merkkejä huolimatta vilkkaasti kuluneesta huhtikuusta.
”Se nainen, jonka kanssa puhuit portilla ennen luokkaa.”
”Aaa”, äiti sanoi, ”April Rover. Hän on tämän Roan Ravine Ranchin omistaja.”
”Mitä te oikein pälätitte? Hirveä läpätys ja nauraminen kuului kentän toiseen päähän asti.”
”Kunhan tuossa tavattiin. Hän innostui ja kehui kauheasti Citrusta, sanoi, että on kamalan nätti paintti.” Alexiina hymyili
hellämielisesti ja silitteli Citruksen kaulaa. Lotte oli vähän kuullut sen suuntaista, että äiti olisi yrittänyt toppuutella isää
ostamasta ja antamasta hänelle tätä uutta hevosta, mutta nyt näytti kyllä vakavasti siltä, että Alexiina oli Citrukseen kiintynyt
kovastikin. Ja olihan Mollylla jo ikää. ”Meillä sattui olemaan paljon yhteistä. Aprilkin on asunut Suomessa”, Alexiina sanoi.
”Kas kummaa”, Lotte totesi sarkastisesti, mutta Alexiina ei ollut kuulevinaan. ”Kauan kadoksissa ollut sisko, kenties, vähän niin
kuin Kittyllä? Yhtä paljon ainakin suu kävi. Ihme, että ehdit radalle ollenkaan...”
”Koetas nyt”, äiti moitti, hymyili ja ohjasi Citruksen ohi. ”Keskity vain omaan suoritukseesi!”
Tuomarin kommentti: Hyvä vaan, että Alexiina ehti radalle; Aprilin kanssa ei olisi yllätys, vaikka olisivat jääneet suustaan kiinni koko päiväksi! Siinä olisi kummallakin sitten mennyt kisat ohi kokonaan.
1. Cella Talve (VRL-08526) - Whirlwinded Dot VH14-010-0043
“Horse crazy, that’s what they called us. It was a joke to them, their favorite joke all through junior high, yet
they didn’t understand how exhausting and predictable that joke was.
Whinnying at us at the hallway? Weird, but okay. Accusing us of smelling like sh*t, as if we came straight from the stables to that
morning biology class? Obviously, we didn’t, but okay.
Trying to provoke us by telling us they will make smoked ham out of the horses we love? One time I just lost it and told one of the
smoked-ham-ooh-I’m-such-an-original-thinker-with-this-joke -kids that I would make smoked ham out of something in his pants
but unfortunately it was so small it would get lost on the smoker. I think I got sent to the principal’s office for bullying him
after that.
Horse crazy, that’s what they called us. Yet they knew nothing about how crazy we really can be. Like, ‘fly
your 20-year-old mare across the planet for western riding competitions’ -crazy.
As I see the sturdy wooden fences surrounding Roan Ravine Ranch and the snow-capped mountains in the horizon, I realize that we are,
once again, so very far from home. I feel my rein-free hand shake a little against my thigh, even though the Canadian spring sun
feels warm on my back. I’m not sure whether it's competition jitters, excitement, or just the jet lag and the enormous amount of
coffee I had this morning, but something moves around in my gut like a small, vibrating animal.
I squint my eyes in the sun and see the previous rider approach the last obstacle on the trail – the gate. I touch my mare’s warm,
spotted skin just in front of the saddle. She makes an impatient noise and gives a nearby horse an ugly look. She knows we’re next,
she can sense it from the way I act.
The crowd cheers to the latest finishers and I guide my mare out of the warm-up area. As I see the previous pair walking toward us,
all smiling and young and puffed up after their success, I’m suddenly very aware of the shot of cortisone on my knee and the gallon
of cooling ointment slapped around my mare’s hind legs. This is not an easy sport, and we’ve been around for years. It leaves a
mark.
Yet, here we are, once again. My mare, my beautiful mare, waits on my mark as excitedly as she did years ago. As I’m in the
spotlight with her, in the middle of the big competition arena, I realize that the animal in my gut is happiness.
Horse crazy, that’s what they called us. And, I mean, were they wrong?
Judge's comment: Nope, definitely not wrong. You gotta be crazy to even want to climb up on a horse. An animal with its own will, free to ruin you, and you want to climb up on it? Crazy. But wouldn't you say you're absolutely crazy about your horse? Yeah, totally horse crazy.