“Cowboy Mounted Shooting” kiinnitti Loganin huomion samantien, kun kilpailukutsu julkaistiin. Kilpailut olivat jääneet vanhan tallimestarin elämässä jo vähemmälle, mutta toisinaan elämä heitti eteen tilaisuuksia, joista ei voinut kieltäytyä. Tämä oli yksi niistä, joten Logan kehotti Aprilia osallistumaan ja ilmoittamaan samalla tallimestarinsakin mukaan Dollylla - Logan ei koskisi online-ilmoittautumiseen pitkällä tikullakaan.
Ensimmäinen ongelma tuli vastaan jo kilpailukutsussa; Kisoissa käytettäisiin revolveria, joten Logan joutui hankkimaan sellaisen harjoittelua varten. Joku muu olisi saattanut hankkia leikkiaseen, sellaisella Aprilkin aikoi harjoitella, mutta ei Logan. Hän osti aidon revolveriparin; Täyttä hopeaa norsunluukahvoilla ja koristeellisilla kaiverruksilla. Kalliit aseet saapuivat viikko myöhemmin santelipuulaatikossa, jonka sisäpuoli oli vuorattu sametilla. Kai vanha mies sai toisinaan hemmotella itseään.
Logan varusti ruunikkonsa ja hellästi työnsi hevosen korviin korvatuplat. Dolly käänsi korviaan taaksepäin ja tuntui katsovan omistajaansa epäuskoisena: “Mitä sinä luulet minun säikkyvän? Minä en pelkää mitään!” Logan vain naurahti, silitti Dollyn päätä ja sanoi tietävänsä, ettei tamma pelännyt mitään, mutta miehen täytyi suojella sitä vähäistä kuuloa, mitä vanhalla hevosella vielä oli jäljellä. Dolly olisi pyöräyttänyt silmiään jos olisi voinut.
April rakensi ulkokentälle mahdollisimman samanlaisen radan, kuin kilpailuissa tulisi olemaan, ilmapalloineen kaikkineen. Logan tietysti piti ilmapalloja vähän naurettavana näkynä kilpailukentällä, mutta tietysti ne olivat paljon vaarattomampi vaihtoehto, kuin lasipullot tai peltitölkit, joita Logan oli nuoruudessaan ampunut haulikolla. Logan seisoi kentällä Dollyn vieressä ja pyöritteli revolveria sormensa ympärillä kuin vanha tekijä, mutta oikeasti mies oli kaikkea muuta kuin vanha tekijä; Vanha ehkä, mutta hän oli koko elämänsä ampunut haulikkoa ja kivääriä, eikä kyennyt muistamaan kertaakaan, jolloin olisi käyttänyt käsiasetta. Oman elämänsä John Wayne kiipesi kuitenkin pelosta huolimatta satulaan.
Dolly sai aluksi verrytellä huolellisesti ja sitten opetella reitin ilmapallojen ympäri. Loganin täytyisi ensin saada Dolly oppimaan reitti, jotta voisi itse keskittyä ampumaan ilmapalloja Dollyn ohjaamisen sijaan. Tämä ei kuitenkaan ollut ongelma, Dolly ja Logan sopivat yhteen kuin paita ja peppu, ja tamma oli vielä 19-vuotiaana ilmiömäisen nopea oppimaan. Ei mennyt kovin kauaa, kun Logan saattoi ottaa paukkupatruunoilla ladatun revolverinsa reisikotelostaan ja yrittää osua ilmapalloihin. Pakko Loganinkin oli myöntää, että alku oli varsin surkea. Käsiase oli aivan erilainen ampua, kuin kivääri.
Kaksi päivää myöhemmin Logan päätti väliin harjoitella kiväärillä ja parantaa itseluottamustaan, sillä revolveri tuntui aivan naurettavalta lelulta hänen kädessään, ja miehen paras tulos tähän asti oli kaksi viidestä ilmapallosta yhdellä kierroksella. Vanha tallimestari kiipesi Dollyn kuluneeseen lännensatulaan, siihen jonka Logan oli ostanut Dollyn ensimmäisiä kisoja varten viitisentoista vuotta sitten, ja latasi kiväärinsä. Ohjat satulanupin ympärillä vanha ruunikko lähti kiertämään ilmapallotelineitä, kuten se oli oppinut, ja Logan painoi kiväärin hartiaansa vasten. Stetson suojasi loppukesän auringolta, kun Logan sulki toisen silmänsä ja tähtäsi kiväärillä. Pam, pam, pam, pam, pam. Viisi viidestä ensimmäisellä yrityksellä.
Kivääri nosti Loganin itseluottamusta, ja kolmen täyden pisteen kierroksen jälkeen mies vaihtoi kivääristään takaisin paukkupatruunoihin ja revolveriin. Vaati kaksi päivää lisää harjoittelua, minkä lisäksi Logan piti välipäiviä harjoitellakseen revolverilla ilman hevosta, mutta lopulta Logan onnistui ampumaan neljä ilmapalloa kahdella kierroksella, ja kaikki viisi yhdellä kierroksella. Vanha tallimestari nauroi hieman itsekseen, ja taputti Dollyn kaulaa. Tamma hörisi ja seisoi paikoillaan, kun sen ratsastaja katseli ammuttuja ilmapalloja, jotka olivat hajottuaan pudonneet alas. “Kaipa me lähdemme Orange Wood Ranchille, Dolly.”
Pumban kuolemasta oli liki kolme viikkoa, ja nyt sen viimeistä lepopaikkaa koristi alkeellinen puuristi ja laminoitu kuva kiusankappaleesta naulattuna kiinni ristiin. Kuvan alla luki vanhanaikaisella käsialalla ponin nimi. Kaikki tiesivät, mistä muistomerkki oli kotoisin, mutta Logan olisi kieltänyt kaiken, jos häneltä olisi kysytty. Siispä kukaan ei kysynyt.
Tallin pää oli palannut töihin jo toisen viikon alussa, ja oli paraikaa kentällä treenaamassa ruunivoikkoa quartertammaa. Logan oli ollut matkalla talliin hakemaan Dollya, mutta jäi nojailemaan kentän aitaan ja katselemaan ratsukon menoa. Aprilin vaalea tukka sai hunajaisen sävyn taivaalta porottavasta auringosta, ja siinä missä nainen ratsasti jo t-paidassa, Logan oli hampaitaan kiristellen jättänyt nahkatakin naulakkoonsa ja lähtenyt ulos vain flanellipaidassa. Siltikin hänestä tuntui liki alastomalta ulkoa, mutta unohti murheensa jäädessään seuraamaan Aprilin tynnyrinkiertoharjoituksia. Logan oli itse aikoinaan ollut paikallinen tynnyrinkiertomestari ja pärjännyt varsin hyvin lajissa ihan maanlaajuisestikin, mutta harvoin hän siitä kenellekään puhui, eikä todellakaan valmentanut koskaan ketään.
Loganin ajatuksenkulku keskeytyi, kun Lady näytti saaneensa tarpeeksi, ja yritti nakata Aprilin satulastaan. Ranchin kasvattihan ei ihan noin vaan irtoa satulasta, vaan April roikkui Ladyn selässä niin pitkään, että Logan melkein otti aikaa, ennen kuin kuului tömähdys ja Ladyn satula oli tyhjä. Vanhaksi mieheksi Logan hyppäsi notkeasti aidan ylitse, käveli kentän poikki ja auttoi Aprilin takaisin jaloilleen. Miestä melkein hymyilytti ajatella, kuinka monta kertaa hän oli Aprilin nostanut tämän kentän pohjalta vuosien saatossa, eikä hän ikinä lakkaisi tekemästä niin. April sen sijaan näytti vähän vaivaantuneelta ja pudisteli hiekkaa farkuistaan, ennen kuin kiitti nopeasti ja siirtyi sitten jahtaamaan irrallaan laukkaavaa ratsuaan. Logan katseli naisen menoa vähän aikaa ja työnsi sitten sormet suuhun ja vihelsi. Lady pukitti äänelle, mutta vanha jäärä vihelsi uudestaan, ja hevonen palasi vastahakoisesti kutsujansa luokse. Logan tarttui Ladyn ohjiin, torui sitä lempeästi Aprilin heittämisestä, ja piti sitten tammaa paikoillaan, kun April vaivaantuneena kiitellen kiipesi takaisin tamman satulaan. Tallimestari vain hymyili itsekseen, ja palasi kentän reunaan, jotta ratsukko voisi omia koko kentän.
Olin ollut viime päivät melko kiireinen yrittäessäni ehtiä hoitamaan kaikki laskelmat sekä listaukset ja hevosten liikutus oli jäänyt pääasiassa muiden vastuulle. Aamutallikin oli muutamia päiviä aiemmin jäänyt Loganin vastuulle, vaikka sen oli tarkoitus olla vastuullani kyseisenä päivänä. Pyörittelin päätäni ajatuksilleni, hörppäsin mukissani olevat kahvit loppuun ja menin tekemään valkenevan aamun tallitöitä. Nappasin mukaani päivitetyn liikutuslistan seuraavaksi viikoksi, jossa oli tapahtunut vain muutamia muutoksia: Been liikutusvastuu oli siirtynyt mulle muutamien asiakasratsastuksien vuoksi ja Pumba sai pitää vapaata. Se oli ollut hieman vaisu ja tarvitsi luultavasti lepoa.
Tallilla vaihdoin liikutuslistan ilmoitustaululle ja aloitin aamutallin työt. Se tarkoitti väkirehujen jakamista tallin hevosille ja sen jälkeen niiden ulosvientiä. Vilkaisin nopeasti kelloani ja nostaessani katseeni näin vilauksen Loganista. Kurtistin kulmiani. Mitä mies teki aamutuimaan tallissa, ei lähellekään Dollya tai muita liikutettavia ratsujaan? Päätin antaa asian olla ja suuntasin hakemaan väkirehukärryt, jonka jälkeen aloitin kierrokseni hevosten luona. Tallin valtasi kolahdusten ja hirnunnan jälkeen pikku hiljaa tyytyväinen mussutus. Viimeisenä saavuin Pumban karsinalle. Yleensä vanha ruuna oli kovin rauhaton, mutta nyt se vain seisoi karsinan kulmassa hiljaa.
"Se on vaisu", yllättäen viereeni ilmaantunut Logan murahti lyhytsanaiseen tapaansa. Hätkähdin näkyvästi yllättyessäni siitä, että mies edelleen oli tallissa. Käänsin katseeni Loganista takaisin Pumbaan ja kurtistin jälleen kulmiani. Poniruunani oli todella vaisu, mutta se ei suoranaisesti vaikuttanut kipeältä. Tarjoamani ruokaämpäri sai jäädä karsinan kulmaukseen ja ruuna silti vain mökötti paikoillaan toisessa nurkassa. Pujahdin sisälle karsinaan ja tervehdin Pumbaa varovaisella silityksellä. Se ei yrittänyt näykkiä tai purra, oikeastaan ei edes näyttänyt mitään reaktioita. Tunsin pienen huolen kaihertavan sisintäni, mutta yritin vaikuttaa urhealta Loganin edessä. En halunnut aiheuttaa miehelle yhtään enempää murheita - vaikka Logan esittikin olevansa välinpitämätön, tiesin miehenkin silti olevan huolestunut. Logan tiesi, mitä Pumba merkitsi minulle.
Sen enempää Pumbaa häiritsemättä palasin viemään väkirehuja pois ja Logankin ilmoitti menevänsä hoitamaan muita töitä. Nyökkäilin hieman poissaolevana vastaukseksi ja siirryin hevosten ulosvientiin. Aloitin työn laittamalla Dracolle suitset, jonka jälkeen nousin orini selkään. Oli huomattavasti nopeampaa ja turvallisempaa viedä oreja ratsastaen kuin taluttaen. Niiden tarhat olivat tallista katsottuna kauimmaisena. Orien jälkeen vuorossa oli tammojen vienti, jonka toteutin taluttaen, sillä Draco jäi viimeisen oriporukan kanssa tarhaamaan. Viimeisenä ulos pääsisivät Pumba ja Spyro. Spyro tosin karkasi aina aitauksestaan heti - vähän turhaa työtä siis.
Spyron vietyäni saavuin Pumban karsinalle. Ruuna näytti erittäin vaisulta ja kuoreensa vetäytyneeltä, eikä se yrittänyt temppuilla yhtään matkalla tallille. Tunsin huolestuneisuuden kasvavan sisälläni, kun lukitsin sen pilkullisen takamuksen takana tarhan portin ja katselin sen jäävän tismalleen niille sijoilleen. Heinät saivat odottaa edelleen kopassaan ja Pumba vain nuokkui. Hämmennyksissäni pujahdin lankojen välistä takaisin tarhaan, silittäen varovasti ruunaa kaulalta. Sain tuntean nopean napsaisun käsivarressani ja päästin suustani muutaman kirosanan. Poniruuna mulkaisi minua, kääntyi heinäkasalleen ja harteitani kohauttaen taputin sen pilkullista takamusta. Ehkä se oli vain väsymystä. Päädyin palaamaan tallitöiden jälkeen sisälle paperitöiden pariin.
Iltapäivällä olin aikeissani liikuttaa Dracon kunnolla sekä juoksuttaa Spyron siinä samalla. Venyttelin matkallani satulahuoneeseen, josta mukaani otin juoksutusliinan sekä Dracon suitset. Suuntasin sen jälkeen askeleeni kohti Spyron tarhaa, joka oli aivan Pumban tarhan vieressä. Mielessäni oli myös tarkistaa vanhan poniruunan vointi ohitse kulkiessani.Spyron tarhalle saapuessani en kuitenkaan nähnyt Pumbaa missään ja hetken ihmettelyn jälkeen tajusin ruunan makaavan tarhassaan. Tunsin sydämeni jättävän lyönnin välistä - ruuna ei ollut muutamiin vuosiin nukkunut makuullaan ulkona. Sydän takoen ja käsieni alkaessa täristä yritin avata ruunan tarhan porttia. Pujahdin sisäpuolelle ja kävelin pelko mielessäni Pumbaa kohti. Ruuna ei reagoinut hiljaisiin kutsuihini ja kun viimein laskin käteni sen kaulalle, tunsin poniruunan viileyden. Parahdin ääneen, lennättäen huomaamattani toisen käteni suulleni. Tiputtauduin polvilleni Pumban viereen ja kokeilin sen hengitystä - vain todetakseni, etten kyennyt sitä tuntemaan.
Hysteerinen itku karkasi huuliltani ja tunsin kyynelten sumentavan näkökenttäni. Valahdin polviltani istumaan ruunani viereen, silittäen osittain pakonomaisesti sen kaulaa. "Ei Pumba, et sä voi tehdä tätä", itkin ruunalle, joka ei enää reagoinut mihinkään siinä kuolleena maatessaan. Kuulin tarhan portilta etäisesti nimeni huhuilua, kyseessä saattoi olla Levi, mutta siinä hetkessä en kyennyt reagoimaan. Tunsin vain sydämeni murtuvan yhä pienempiin palasiin, kun katsoin pilkullista villiponia, niin elottomana makaamassa. Mielessäni pyörivät muistot sen kanssa yhteisiltä vuosilta, niitä vuosia oli kertynyt lähemmäs parikymmentä. Mitä olin tehnyt väärin, miksi jätin ponin tilalle, mitä olisin nyt voinut tehdä toisin ja miksi Pumba makasi siinä nyt elottomana.
En enää tiennyt, olinko istunut maassa itkien ja nyyhkien kymmenen minuuttia vai puoli tuntia, kun kuulin vierelleni kävelevät askeleet. Logan kyykistyi vierelleni ja kokeili kuin varmistaakseen Pumban kaulaa - ja vasta myöhemmin ymmärsin Levin hakeneen hänet, siinä tilanteessa en ajatellut oikeastaan mitään. Vanhemman miehen vakaa käsi kulkeutui Pumban kaulalta sen turvalle ja laskeutui sitten takaisin miehen vartalon viereen. Kyyneleet valuivat edelleen poskillani ja näkökenttäni oli sumea, kun nostin katseeni mieheen. Tunsin käsieni edelleen tärisevän, enkä osannut erotella muita tunteita kuin järkytys ja epätodellisuus. Loganin katseessa välähti jotain, mitä en tunnistanut ja mies mutisi olevansa pahoillaan. En osannut vastata mitään, päädyin vain omaksikin yllätyksekseni kiertämään käteni miehen ympärille halaukseen, kuin turvaa hakien.
Vähän myöhemmin istuin hiljaa Dracon karsinassa. Orini roikutti päätään vieressäni, tarjoten minulle mahdollisuuden silitellä sitä. Tunsin kiitollisuutta niin oriani kohtaan kuin Logania kohtaan, joka oli aiemmin joutunut yllättäen halaukseni uhriksi. Mies ei ollut lohduttaja tyyppiä, mutta oli yrittänyt silti parhaansa mukaan niin tehdä. Hän oli myös varmistanut, etten joutunut tekemään mitään Pumban ruumiin siirtämiseksi tai olemaan itse edes paikalla - se oli valtava helpotus. En edes tiennyt enää, olinko surullinen, katkera vai edelleen järkyttynyt. Kaikki vain tuntui tyhjältä, kun jalkojen alta olisi vedetty lattia tai juonesta varastettu idea. Kyyneleet olivat kuivuneet poskille ja kaikki tuntui vieraalta, erilaiselta. Kuin se viimeinenkin pala lapsuudestani olisi revitty irti väkivalloin. Sattui niin monella tavalla.
Myöhään illalla kävin katsomassa paikkaa ison puun juurella, lähellä laitumia, jonne Pumba oli kuopattu tapahtuneen jälkeen. Eläinlääkäri oli Loganin pyytämänä käynyt tallilla antamassa arvion ruunan kohtalosta - hän oli epäillyt nopeaa sydänkohtausta. Tuntui epätodelliselta katsoa peitettyä kohtaa puun juurella, ajatella, että vähän alempana ja näkymättömissä oli taisteluparini, oman pienen poniruunani, kuollut keho. Pari kyyneltä karkasi jälleen poskilleni, kun laskin paikalle yhden ruusun ja omenan. Se näytti tyhmältä, mutta Pumba oli rakastanut omenoita - varmasti tälläkin hetkellä se olisi mieluusti ottanut omenan, jos olisi ollut paikalla ja elossa. Käänsin hitaasti selkäni haudalle ja kävelin sisälle raskain, hitain askelin. Kuiskasin hiljaisuuteen rikkonaisella äänellä, olemattomille korville: "Kiitos ja anteeksi rakas ystävä."
Aamutalli oli harvinaisesti jäänyt ranchin vanhalle tallimestarille, joten seitsemän aikoihin aamulla Logan oli tallissa ruokkimassa hevoslaumaa. Rehusanko kädessään mies käveli raivostuttavan pilkkukuvioisen pikkuruunan karsinalle. “Pure vaan, niin se on viimeinen, mitä teet”, Logan uhosi ponille, joka näykkäsi ilmaa vastaukseksi. Pelottomasti mies kuitenkin laski sangon Pumban karsinaan ja oli hetken aikaa voitonriemuinen, kun poni ei purrutkaan Logania käsivarteen, mutta sitten Pumba nuuhkaisi rehujaan ja vetäytyi karsinan perälle. Tovin Logan katseli ponia hämärässä, ennen kuin huokaisi syvään. “Älä herranjumala... Älä”, vanha tallimestari pyysi toiselta äkäiseltä vanhalta mieheltä. Pumba luimisti vähän, mutta ei reagoinut miehen sanoihin kummemmin. Sen kummemmin epäröimättä Logan soitti Fieldsin eläinklinikalle. Puhelin soi pitkään, kunnes siihen vastasi heleä nuoren naisen ääni. Kimin avustaja, Natalie. “ Meillä on sairas poni”, Logan ilmoitti. Natalie, joka ei ollut vielä asunut kahtakaan vuotta Roanokessa, joutui kysymään kenen kanssa puhui; Kuka tahansa roanokelainen olisi tunnistanut Loganin äänen. “Logan. Roan Ravinesta”, mies melkein murisi puhelimeen. Natalie lupasi tulla heti paikalle.
Ranchin pihaan kaartoi harmaa Volvo, eikä laisinkaan Fieldsin tummanvihreä maasturi. Logan kurtisti kulmiaan ja lähestyi Volvoa, josta nousi vaaleatukkainen nainen, tuskin kolmeakaankymmentä vanha. “Natalie”, mies totesi hieman pettyneenä, “missä Kim on?” “Kiireinen, ja asianne... Kuulosti kiireiseltä”, nuori eläinlääkäriharjoittelija vastasi. Logan ei aikonut väitellä asiasta yhtään enempää, vaan lähti johdattamaan naista suoraan talliin ja otti Pumban käytävälle. Tallimestaria huolestutti lisää, kun poni oikeasti tuli mukisematta karsinastaan ja ainoastaan uhitteli vieraalle naiselle. “Ei se vaikuta kipeältä”, Natalie totesi vähän huvittuneena, kun Pumba irvisteli ja luimisteli hänelle. “Se on vaisu”, Logan huomautti, ja huomasi heti, ettei Natalie ottanut vanhaa miestä oikein tosissaan. “Vai että vaisu”, hän mumisi itsekseen, mutta tarkasteli ja tunnusteli Pumbaa. Loppujen lopuksi hän vain pudisti päätään. “En minä löydä mitään vikaa. Jos se tosiaan on vaisu, niin seuratkaa tilannetta, ja soittakaa jos se pahenee tai lakkaa syömästä kokonaan.” Loganin teki mieli kovistella nuori eläinlääkäriharjoittelija soittamaan Kim paikalle nyt heti, mutta lopulta mies vain nieli harjoittelijan diagnoosin ja murisi soittavansa.
Logan kävi läpi minijääkaapin tallissa ja sitten oman jääkaappinsa mökissään, mutta ei löytänyt hakemaansa. Mies ei halunnut mennä Aprilin taloon ja herättää naista, koska hän olisi taatusti joutunut selittämään käytöksensä, eikä vanha tallimestari ollut vielä valmis kertomaan naiselle, että hänen ikivanha dinosaurusponinsa oli kipeä. Eihän se välttämättä mitään vakavaa ollut, mutta Pumban iässä mikä vain vika oli vakava. Siispä Loganin ei auttanut kuin hypätä avolavaansa ja ajaa Roanokeen Dorman’siin. Dorman’sissa oli tänään paikalla vain Jake, Leroyn pitkäaikaisin työntekijä, joten Logan ei voinut Leroytakaan käskeä lähettämään Kim ranchille tarkastamaan Pumban. Jaken ilme oli vähintään kummastunut, mutta nuorimies tiesi paremmin kuin sanoa mitään, kun vanha tallimestari latoi kassalle sylillisen mehupurkkeja. Sanaakaan sanomatta Logan maksoi ja harppoi mehuineen takaisin autolleen.
Onnekseen tallimestari sai huokaista helpotuksesta, kun litran omenamehupurkki aamurehujen joukossa vihdoin houkutteli Pumban syömään. Logan seurasi ponin syömistä tovin, ennen kuin palasi ruokkimaan muut hevoset, jotka hän oli hetkessä hylännyt täysin auttaakseen Aprilin rakkainta hevosta. Mies oli jo vuosia odottanut riiviöponin kuolemaa, mutta heti kun se osoitti vähäisintäkään oiretta, Logan oli antamassa kaikkensa ponin eteen ihan vain siksi, että hän tiesi kuinka tärkeä Pumba oli kaikesta piruilustaan huolimatta omistajalleen. Vaikka poni nyt pisteli aamuruokaansa poskeensa, Loganilla oli huono tunne, joka ei millään väistynyt. Vanha tallimestari katsoi Pumbaa hiljaisuudessa, mielessään rukoillen, mutta miehellä oli silti erittäin huono tunne siitä, että tämä saattaisi olla lopun alkua.
"Pumba", ärähdin suupielestäni, kun pilkullinen - ja osittain jo harmaantunut - ponin takamus kiisi ohitseni laitumen toiseen päähän. Kiroilin hiljaa ääneen, kun lähdin yrittämään mahdollisesti jo toista kymmenettä kertaa poniruunani piiritystä. Suurimman osan ajasta olin onnellinen siitä, ettei vanha poni tarvinnut hirveästi liikutusta. Mutta ne kerrat, kun sitä yritti saada siihen vähäisenkään työhön mukaan laitumeltaan, saivat miettimään, miksen ollut hankkiutunut ponista eroon vuosia sitten.
Melkein tuntia myöhemmin harjasin irvistelevää ponia käytävällä. Pumba yritti vähän väliä napsaista hampaansa käsivarteeni kiinni. Ärähdin asiasta ruunalle, mutta poni tuntui sen jälkeen entistä hanakammin napsuttelevan keltaisia hampaitaan. Pyöritin silmiäni sen teutaroinnille, kun heitin kuluneen lännensatulan pilkulliseen selkään. Taktisesti kiristin satulavyön mahdollisimman kaukana ponista ja suitsiessa varmistin, ettei karkaamiselle ollut mahdollisuutta. Katsoessani varustettua - ja silti kiukkuista - ponia, olin samalla sekä turhautunut että helpottunut.
Kentälle saapuessani paikalla oli jo Logan. Mies ratsasti yhtä tallin oreista, Texiä. Mieluiten olisin ratsastanut kentällä yksin, mutta Logan oli tekemässä työtään, enkä aikonut valittaa asiasta. Pumba sen sijaan olisi varmasti kyetessään tehnyt kymmenen sivun mittaisen valitusosoituksen siitä, mitä kaikkea joutui kestämään. Kuin lukien ajatuksiani, poniruuna tarjosi minulle mitä rumimman mulkaisun ja kalautti hampaansa yhteen. "Helvetin eläin", jupisin ja samalla tervehdin ohitseni ratsastavaa Logania nyökkäyksellä.
Jostain syystä pääsin yllättävän helposti Pumban selkään, ilman sen kummempia murhayrityksiä tai kiukutteluja. En kuitenkaan antanut ensivaikutelman hämätä ja valmiina taistelemaan lähdin ratsastamaan ruunaa alkukäyntien jälkeen ravissa. Melkein huolestuin, kun poniruuna pärskähti, teki työtä käskettyä ja ei yrittänyt ensimmäisessä kulmassa tehdä äkkilähtöjä tallille. Entistä hämmentyneempi olin, kun ruuna työskenteli tyytyväisenä kahdeksikolla ravissa ja nosti myös pyytämäni laukat siististi. Logankin päätyi kommentoimaan itselleen tyypillisellä tyylillä asiaa: "Yrittää varmaan välttää teurasautoa." Olin salaa melkein samaa mieltä.
Olin jo lopettelemassa työskentelyä loppukäynneissä ja Logankin oli lähtenyt hetkeä aiemmin kentältä, kun sadasosasekunnissa tunsin irtoavani satulasta. Ehdin vain tajuta sen, että rauhallisesti loppukäyntejä kävellyt Pumba lähti pukkilaukalla 180 astetta eri suuntaan, kuin mihin olin ollut menossa. Seuraavaksi tajusin makaavani kyljelläni kentän hiekassa ja katsovani villisti laukkaavan poniruunan menoa. Eikä siinä ollut vielä tarpeeksi; poniruunan vieressä kirmasi sitä vielä pienempi poni, suorastaan elävä piru. Spyro pukitteli villisti matkallaan ja yhtä nopeasti kuin oli kentälle luikahtanut, luikahti myös pois. Nousin istumaan hiekalle ja räpyttelin hämmentyneenä silmiäni. Se siitä seesteisestä menosta.
Noustuani hiekalta ja todettuani kaiken olevan paikoillaan, metsästin Pumban. Se onneksi antoi kuin antoikin kiinni ja suostui jopa päästämään minut takaisin selkään loppukäynneiksi. Samoihin aikoihin kentän ohi käveli Logan Texiä taluttaen. Mies nosti kulmaansa hiekkaiselle olemukselleni. Hymähdin ja mutisin: "Spyro on taas karkuteillä." Logan näytti siltä, ettei aikonut kuulla asiasta enempää, mutisi jotakin kiireestä ja katosi. Huokaisin äänekkäästi ja totesin, että joutuisin itse pyydystämään sen helvetin luomuksen.
Logan hätkähti hereille omassa sängyssään. Vanha tallimestari joutui hetken tottumaan hämärään, ennen kuin erotti kotimökkinsä katon laudat, sammuneen takan ääriviivat ja nukkuvan koiran sänkynsä vierellä. Hän kaatui takaisin selälleen ja huokaisi syvään. Hän oli nähnyt hyvin realistista unta Abigailista. Toisinaan Logan piti siitä, että näki välillä unia Abigailista, koska silloin mies saattoi hetken aikaa leikkiä, että Abigail oli yhä elossa, mutta toisinaan hänestä tuntui siltä kuin Abigail piinasi häntä, rankaisi häntä kuolemastaan eikä suostunut jättämään häntä rauhaan. Äskeisessä unessaan Logan oli suudellut Abigailia, ja se tuntui miehestä väärältä hereillä ollessaan, olihan Abigail ollut naimisissa ja vieläpä Loganin parhaan ystävän kanssa. Logan kierähti lopulta kyljelleen ja katsoi yöpöydällä olevaa rannekelloaan. Puoli viisi. Tästä tulisi pitkä päivä.
Viideltä Logan oli pukeissa ja tallissa. Luckyn hän oli sulkenut mökkiinsä nukkumaan vielä, jotta se ei herättäisi koko kylää haukkumalla lintuja tai jäniksiä aamuyöstä. Hevosia hätkähti hereille, kun Logan hiipi tallissa ja jutteli eläimille hiljaa, lähinnä vakuutellen, ettei ollut murtovaras. Dolly, ihana vanha Dolly, sen sijaan hörisi lämpimästi, kuin Loganin aamuvierailut olisivat joka päiväisiä. Ne eivät todellakaan olleet, mutta Dolly tunsi Loganin jokaisen jekun, ja Logan Dollyn. “Hei, vanha matami”, Logan kuiski punaruunikolleen, joka painoi otsansa miehen rintakehää vasten. Tallimestari silitteli tammansa vahvaa kaulaa ja seisoi siinä hetken vain pitämässä Dollya hyvänään. Tamma huokaisi tyytyväisenä, sulki silmänsä ja nojasi omistajaansa hieman. Ajatella, että sama hevonen oli joskus ollut rodeohevosen veroinen hurrikaani. “Käydään pienellä lenkillä”, mies kertoi hevoselleen, joka nosti päätään ja höristi korviaan Loganin äänen suuntaan. Logan taputti vielä Dollyn kaulaa ja lähti sitten hakemaan sen tavaroita.
Dolly aisti omistajansa mielialan ja käyttäytyi esimerkillisen hyvin. Tässä vaiheessa miehen ja hevosen ystävyyttä varusteet olivat enää pelkkä muodollisuus, mutta Dolly laski päänsä ja antoi Loganin pukea suitset. Lännensatulastaan Logan ei varmasti luopuisi ikinä, vaikka se kuinka olisi ollut turha Dollyn kanssa; Logan oli tehty istumaan lännensatulassa, ja olisi varmasti nukkunutkin siinä, jos olisi voinut. Punaruunikko tamma tepasteli ulos omistajansa vierellä ja seisoi aloillaan, kun Logan nousi tottuneesti selkään. Dolly odotti, että Loganin paino laskeutui samaan kohtaan kuin aina miehen kohennettua asentoaan satulassa, ja ennen kuin Logan ehti antaa pohkeita, tamma lähti kävelemään eteenpäin. Vanha tallimestari hymyili hieman ja nyökkäsi itsekseen. “Hyvä tyttö, Dolly.”
Leveä soratie, ainoa joka kulki Roanoken kylän läpi, oli täysin autio, kun ratsukko saavutti sen. Logan antoi tammalle kevyet pohkeet, ja Dolly nosti kuuliaisesti laukan. Se piti temponsa rauhallisena hiljaisessa aamuyössä, ja se sopi Loganille hyvin. Kaksikko halkoi hämärää tasaisessa tahdissa, vain Dollyn kavioiden kopse aamussa kuuluen. “Hoo”, Logan ilmoitti ja pidätti tammaa, joka pysähtyi kuin seinään. Dolly katseli omistajaansa, kun tämä laskeutui satulasta, ja seurasi Logania hiljaa, kun mies käveli Roanoken hautuumaalle. Se pysähtyi napsimaan ruohonkorsia, kun Logan jäi keräämään villikukkia, ja sitten kaksikko jatkoi matkaansa Roverin perhehaudalle. Vanha tallimestari seisahtui haudalle, laski kukat Abigailin nimen alle ja huokaisi taas syvään. Lämpimät kyyneleet polttelivat Loganin silmäkulmia, kun mies katsoi ylös taivaalle ja yritti hengittää. “Anna anteeksi, Abby”, mies pyysi hiljaa ja laski katseensa takaisin hautakiveen. “Minun olisi pitänyt tehdä enemmän.”
Paluumatkallaan hautuumaan porteille, Logan pysähtyi toisellekin haudalle; Isänsä. Logan katseli bootsiensa kärkiä ja myönsi, ettei tiennyt, mitä sanoa. “ Tiesit aina, mitä olin sanomassa ilman, että sanoin sitä”, mies mumisi itsekseen. Robert oli kuollut jo vuosia sitten - hautakivessä luki 2006 -, mutta toisinaan Loganilla oli yhä ikävä isäänsä. Etenkin tällaisina hetkinä, kun hän tunsi koko maailman painon harteillaan, tunsi olevansa täysin yksin. Hänen paras ystävänsä oli vienyt vaimonsa aikaiseen hautaan, ja sitten potkaissut tyhjää itse. Danny oli kuollut jo vuosia ja vuosia sitten, kun Logan oli vielä ollut teini-ikäinen. Maisie-äiti oli murtunut ja kuollut pois 1990-luvulla; Murtuneeseen sydämeen, Logan oli aina epäillyt. Dolly nuuhki ilmaa muutaman metrin päässä ja hörisi sitten hiljaa, kuin muistuttaakseen Logania: “Minä olen täällä.” “Niin olet”, Logan vastasi, ja palasi hevosensa luokse. “Niin olet.”
Seitsemän aikaan aurinko oli jo nousemassa ja ranchilla oli alkanut jokapäiväinen kuhina, kun Logan palasi Dollyn kanssa. “Katsos vaan, sinähän se olet aikaisin jalkeilla!” Aprilin ääni tervehtiä miestä, kun hän laskeutui Dollyn selästä tallin edessä. Tallimestari kääntyi ja katsoi tallin omistajaa, mutta ei kyennyt vastaamaan. Niin rakas kuin April olikin, niin joskus Loganin oli vaikea katsoa häntä. Aivan kuin olisi kummitusta katsonut, Logan ajatteli, April on kuin äitinsä kaksoisolento. “Kaikki hyvin?” nainen kysyi vähän naurahtaen, kun tallimestari vain tuijotti, eikä sanonut mitään. Logan havahtui takaisin todellisuuteen ja nyökkäsi vain, ennen kuin vei hevosensa talliin.
Roan Ravine Ranchissa alkoi olemaan jo suuri ero sonnien ja lehmien määrässä, sillä lehmiä oli kuusi ja sonneja vain kaksi, Hades ja Zeus, joten April Rover oli päättänyt ostaa sonnin tai kaksi lisää. Ranchin päätoimisena karjankäsittelijänä Logan lähti mukaan huutokauppaan valitettuaan ensin, että eikö sonnia voisi mennä ostamaan vaikka huhtikuussa, kun ilma ehtisi lämpenemään hieman. Kuten tavallista, Loganin valitus meni kuuroille korville, ja huutokaupasta lähti neljä tuntia myöhemmin mukaan sysimusta sonni, osuvasti nimetty Jettiksi. Jett pakattiin traileriin vain yhden huutokauppatyöntekijän kanssa, mutta se ei ollut vielä näyttänyt todellisia värejään.
Ranchille saapuminen oli se, mikä sitten tuotti ongelmia. Logan pysäköi punaisen avolavansa pihaan ja nousi autosta taluttamaan Jettin ulos kuljetusautosta; Aprilin ainoa työ oli avata ovia matkalla. Jett kuitenkin äkkäsi lehmät lähes samantien, kun se pääsi kuljetusautosta ulos, ja sekös sonnia vasta innosti. Mustat sorkat sen kun potkivat ilmaa Jettin pyrkiessä vapaaksi, ja kun Logan ei päästänyt sitä irti, reilu 800 kiloa sonninlihasta päätti otella vanhaa tallimestaria vastaan.
Yhdessä Levin kanssa Logan sai Jettin lopulta vietyä sille varattuun osaan pihattoa, mikä ei ollut mikään pieni homma. Levi näytti huolestuneelta, mutta ennen kuin Logan ehti tiuskaista nuorelle miehelle mitään, April ilmestyi paikalle ja näytti nopeasti huonovointiselta. “Logan”, nainen sanoi vähän epävarmasti ja sai tallimestarinsa kurtistamaan kulmiaan. April sipaisi poskeaan ja Logan kosketti omaansa. Miehen poski tuntui märältä ja kun hän katsoi kättään, se oli verestä punainen. Tallimestari äännähti hieman yllättyneenä ja tunnusteli poskeaan uudestaan sormillaan. April kääntyi jo takaisin Loganin avolavan suuntaan ja kertoi vievänsä miehen samantien kylän lääkärin vastaanotolle, kun tallimestari vielä seisoskeli tutkimassa kasvojaan kädellään.
“Logan”, April sanoi jälleen, tällä kertaa yrittäen kuulostaa käskevämmältä, mutta naisen teki selvästi pahaa Loganin poskessa oleva haava. Huokaisten Logan seurasi naista ja kiipesi autoonsa, mutta harvinaisesti pelkääjänpaikalle. Mies mutisi itsekseen jotain sen suuntaista, kuin että “olisin hyvin voinut ajaa itsekin.” April ei kuunnellut, vaan koetteli vanhan avolavaromun nopeusrajoja kaahatessaan sorateillä kohti Gagen vastaanottoa.
Lääkäri Daniel Gage oli vakuuttunut, mutta ei yllättynyt, kun April käytännössä raahasi Loganin klinikan ovesta sisälle. Vakuuttunut siksi, että ensinnäkin vanha cowboy on oikeasti tullut lääkärin pakeille eikä hoitanut haavojaan itse, ja toiseksi hän oli vakuuttunut räikeästä haavasta. Gage viittoi Logania peremmälle ja ehdotti, että kenties kasvoistaan aivan kalpeutunut April jäisi vastaanottoon odottamaan. April nyökkäsi ja mielessään kiitteli, ettei joutunut katselemaan tallimestarin runneltuja kasvoja yhtään pidempään.
“Kathy. Hannah”, Logan murahti tervehdykseksi, kun Gagen hoitajat saapuivat molemmat tutkimaan ja hoitamaan miehen kasvoja. Kathya haava ei näyttänyt pahemmin iljettävän, mutta Hannah selkeästi nieleskeli pahoinvointiaan katsellessaan, kuinka hänen työtoverinsa kävi tutkimaan tallimestarin kasvoja. Kathy oli jo pistämässä miehen kasvoihin puudutetta, mutta Logan huitaisi hänen kätensä kauemmas. “Laita ne tikit vain, että pääsen lähtemään”, mies totesi yrmeästi. Kathy vilkaisi työnantajansa suuntaan, joka nyökkäsi - hän tiesi paremmin, kuin väitellä Loganin kanssa. Hoitajana Kathy ei halunnut aiheuttaa kipua kellekään, joten hänen oli vaikea edetä tietäen, että haavan käsittelyn täytyi sattua, saatika sitten ompelun. Logania ei kuitenkaan näyttänyt kiinnostavan.
Hannah oli ollut pahoinvoiva jo siitä asti, kun hän oli nähnyt potilaan haavan, mutta kun Kathy otti kiinni ihoriekaleesta Loganin poskessa ja luukunomaisesti avasi reiän miehen poskeen, Hannah syöksyi takahuoneeseen ja oksensi kuuluvasti. Kathy oli vain vakuuttunut siitä, että Loganin ilme tuskin värähti. Cowboyt todella olivat teräksenlujaa tekoa. Nainen joutui jo irvistämään hieman itsekseen, kun hän alkoi ompelemaan miehen kasvoja kasaan, mutta Logan ei vieläkään reagoinut. Välillä Kathyn teki mieli tarkistaa, että oliko vanha tallimestari kuollut tuoliinsa, eihän kukaan voinut tulla ommelluksi ilman minkäänlaista reaktiota kipuun. Lopulta hän todella koetti Loganin pulssia tumman parran läpi kaulalta, johon Logan kurtisti ärsyyntyneenä kulmiaan. “ Elossa ollaan”, mies murahti, saaden Kathyn hätkähtämään, mutta jatkamaan ompelemista. Tallimestari sai vielä teipatun siteen poskeensa ja hoito-ohjeet, joista hän tuskin välittäisi tuon taivaallista.
April oli hieman helpottunut, kun Logan palasi vastaanottoon poski siteessä, eikä hänen tarvinnut enää nähdä hirvittävää haavaa miehen kasvoissa. Logan taas näytti väsyneeltä, joten April ajoi miehen ranchille ja passitti tämän sitten suoraan lepäämään loppupäiväksi. Huomenna hän aikoisi ehdottaa, että Logan pitäisi senkin päivän vapaata, mutta se oli vasta huomisen taistelu - Logan ei tunnetusti pitänyt vapaapäiviä.
Tallissa tarkoituksenani oli mennä suoraan satulahuoneeseen penkomaan varastokaappia, koska jos jossain, niin siellä oli kaikkea. Eksyin kuitenkin oripuolelle lepertelemään Dracolle. Ori hörisi karsinastaan ja tunsin heti ärtymykseni katoavan. Draco oli ehdottomasti se elämäni hevonen, josta aina puhuttiin. Luotin oriin 110% ja tiesin, että ori luotti minuun. Hymyillen lässytin orille kaikkea maan ja taivaan väliltä, kunnes Levin yskäisyn myötä havahduin kuluvaan hetkeen. Nolostuneena yritin kasata normaalin tilan omistajatar olemukseni ja tervehdin nuorta miestä. Levi virnisti huvittuneena, tervehti takaisin ja jatkoi matkaansa. Sujautin itse vielä yhden herkkupalan Dracolle, ennen kuin lähdin muina naisina oikeaan päämäärääni.
Satulahuoneeseen päästyäni avasin erittäin täyden sekatavarakaapin. Ensimmäisenä vastassa oli erilaisia rasvoja ja muita hevosten hoitotarvikkeita. Mutta oli kaapin pohjalla muutamia lupaavan näköisiä pahvilaatikoitakin, jotka toiveikkaana otin esille. Ensimmäisestä löytyi pinteleitä ja joitakin suojia sekä bootseja. Huokaisten laitoin sen takaisin. Toisen avaamisen kanssa en enää ollut yhtä toiveikas; kyseisessä kaapissa oli pitkälti vain harvemmin tarvittavia hoitotarvikkeita.
Vaikka odotinkin löytäväni jotain joulutavaraa, en kuitenkaan osannut odottaa syliini tipahtavaa joulupukin pukua. Hymy nousi suupieliini väkisinkin puvun nähdessäni. Mieleeni nousi hyvin elävästi onnellinen osuus lapsuudestani, jossa joulupukki oli aina käynyt jakamassa lahjat. Se oli ollut erityisen ihana hetki ja sitä tapahtui niihin aikoihin, kun vanhempani olivat olleet näennäisen onnellisia yhdessä. Joulupukin vierailu oli kuitenkin ollut aina ihana hetki, jolloin kaikki olivat oikeasti iloisia ja jolloin sai lahjoja.
Toki taika oli hieman kadonnut sinä iltana, kun 8-vuotias pikku-April oli nähnyt Loganin repimässä talon nurkalla pukin partaa irti naamastaan ja ottamassa tyynyä pois takkinsa alta. Muisto sai pienen naurahduksen karkaamaan huuliltani - en koskaan ollut kertonut miehelle, että olin saanut hänen salaisuutensa selville. Muistan vain aina paljastusta ennen ihmetelleeni miksi Logania ei näkynyt joulupukin vierailun aikaan. Kysyessäni mies oli vastannut, ettei pitänyt joulupukista - valhe lapsen onnen säilyttämiseksi sallittakoon.
Hymähtäen jatkoin laatikon penkomista, vain löytääkseni juuri ne köynnökset, joita olin vintiltä jo pari tuntia ehtinyt etsiä. Vaikka periaatteessa olisin voinut ärsyyntyä siitä faktasta, että käytin pari tuntia turhaan, ei mikään enää voinut pilata hyvää mieltäni. Nostin laatikon takaisin kaappiin pukin asuineen ja mietin mielessäni, että olisi aivan pakko pakottaa Levi pukeutumaan joulupukiksi vuosittaiselle jouluajelulle - Logania en raaskinut kiusata moisella. Mutta ohikulkumatkalla sattui olemaan kyläkoulu, jonka lapset varmasti ilahtuisivat - Levi ei ehkä niinkään.
“For your consideration, the Jericho.”
Näin oli esitelty tulikuuma nuori quarter-ori, joka oli viskellyt päätään ja paukutellut jalkojaan kun se oli tuotu areenalle. Kuuluttaja oli kertout, että ori oli kotoisin Kentuckysta ja sen oli kasvattanut paikallinen nainen nimeltä Kate Kimberly, joka oli aikoinaan ollut kohtalaisen tunnettu barrel racingissä. Logan katseli hermorikkoista hevosta ja pohti, oliko Jerichoon kannattavaa sijoittaa, vai oliko se jo toivoton tapaus. Jerichon suku oli vain osittain tiedossa ja se käyttäytyi niin rauhattomasti, että hinta pysyi hyvin alhaisena, ja Logan päätti tarjota orista. Se oli kuitenkin näyttävä tapaus, vaikkakin melko pieni, joten Logan uskoi orin olevan alhaisen hintansa arvoinen. Ei se olisi suuri menetys, jos orista ei sitten tulisikaan mitään.
Muut myytävät lännenhevoset olivatkin sitten hienoja ja täysijärkisen oloisia, eikä sellaisille ollut sijaa Roan Ravine Ranchilla. Toisinaan Logania melkein nauratti, kuinka ranchille ostettiin vain viallisia hevosia. Mitä kahjompi, sitä parempi. Vanha jääräpää seurasi kuitenkin tapansa mukaan hevoskauppaa aivan loppuun asti, vielä kun moni ostaja oli jo lähtenyt hoitamaan aiemmin ostamiaan hevosiaan, ja oli yksi harvojen joukossa, joille esiteltiin 10-vuotias welsh-sukuinen ratsutamma. Mitään kovin erityistä se ei osannut ja sillä oli ennestään jo varsoja, joten sille ei ollut suurta kysyntää. Tammalla, nimeltään La Vie En Rose, oli kuitenkin terveen paperit, eikä sille ollut enää paljoa toivoa jäljellä, joten Logan huusi siitäkin. Ponitamma nyt oli viimeinen, mitä karjahevosranchille kaivattiin, mutta April ihastuisi ikihyviksi tammaan, tai niin Logan ainakin toivoi; Se oli kauniin mustankirjava eikä kukaan halunnut sitä, mutta se vaikutti hyvin kiltiltä hevoselta, ja Logan tiesi Aprilin pitävän vaikeammasta sortista. Helppo hevonen voisi kuitenkin olla hyvää vaihtelua ranchille, jolla oli oikeastaan vain vaikeita hevosia.
Logan palasi Roanokeen kahden hevosen kanssa. Jericho piti meteliä koko matkan, kun taas Rosella ei ollut hätäpäivää, eikä se välittänyt edes väliseinän toisella puolella elävöivästä Jerichosta. Loganilla alkoi jo nyt olemaan mitta täynnä Jerichon pörinää, ja mies pohtikin, oliko tehnyt virheen ostaessaan nuoren orin. Toisaalta tätähän Loganin työ ranchilla hyvin pitkälti oli, vaikeiden hevosten ratsuttamista. Joskus tallimestarilla kävi mielessä eläköityminenkin, hän alkoi olemaan aivan liian vanha tähän työhön. Jerichon selästä matka alas olisi sentään kohtalaisen lyhyt.
Lumi narisi hevosen jalkojen alla, kun ratsukko kulki rauhallisessa tahdissa eteenpäin valkean peittämää metsätietä. Tietä reunustava joki oli jäätynyt ja taivaalta leijaili yhä pieniä hiutaleita, jotka tarttuivat Loganin hattuun ja nahkatakin hartioille, sekä Dollyn tummiin jouhiin. Vanha tallimestari mukaili vanhan ratsunsa liikkeitä ja piti nahkaohjat pitkinä, sallien Dollyn laskea päätään. Logan oli hoitanut päivän työnsä iltatallia lukuunottamatta, ja otti vapaasta iltapäivästä kaiken irti tammansa kanssa. Kylmä tapasi syödä Dollyn niveliä, joten Logan ratsasti tammaa tänään hyvin maltillisesti ja antoi sen edetä oman jaksamisensa mukaan. Punaruunikko nosteli jalkojaan kevyessä kerroksessa lunta ja maisteli niitä harvoja kasveja, jotka pilkistivät lumen alta.
Tarpeeksi lunta otsaharjaansa kerättyään Dolly nosti päätään ja ravisteli kylmät lumihiutaleet jouhistaan. Logan hymyili hieman ja rapsutti tamman kaulaa. “Sinä asuisit mielummin jossain lämpimässä, Kaliforniassa vaikka, etkö?” mies kysyi hevoseltaan hiljaa ja naurahti itsekseen. Dolly oli aina ollut luonteikas hevonen, ja Logan piti hevosestaan juuri sellaisena. Tamma pärskähti vastaukseksi ja heilautti häntäänsä, alkaen lopulta hieman kyllästyä. Logan ymmärsi, keräsi hieman ohjia, ja kieltään naksauttamalla pyysi tammaa raviin. Dolly totteli ja nosti terhakkaan ravin. Se pärskähti taas ja yritti karata laukalle, joten Logan antoi sen. Tamma esitti taas melkoista pukinlaukkaa, kunnes ratsastajansa komensi ottamaan rauhallisemmin. Loganilla oli kokemusta siitä, kun Dolly koetteli niveliään talvisin, eikä mies halunnut toista kertaa joutua kutsumaan Kimiä paikalle kertomaan, että Dollyn nivelet olivat jälleen pahemmassa kunnossa kuin viime kerralla. Kyllä hän tiesi Dollyn ikääntyvän koko ajan ja se alkoi olemaan jo elämänsä ehtoopuolella, mutta hän ei yksinkertaisesti ollut vielä valmis luopumaan hevosestaan.
Logan palasi talliin Dollyn kanssa ja riisuessaan tammalta varusteita, April tuli huhuilemaan miestä. Hyvin innostunut, tunteikas “hmm” ohjasi naisen Dollyn karsinalle utelemaan Loganilta, miten ratsastus oli mennyt. “Hyvin”, Logan vastasi, siirtämättä katsettaan satulavyöstä, jota mies oli juuri avaamassa. Kun April ei vastannut mitään, mies vilkaisi nuoren tallinomistajattaren suuntaan toinen kulmakarva koholla. Siinä vaiheessa nainen esitti suoraan asiakseen, että toivoi Loganin liikuttavan Draco-orinsa tänään. Huuliaan hieman mutristaen Logan vilkaisi kelloa, huokaisi, ja vastasi todennäköisesti ehtivänsä juuri liikuttamaan orin ennen iltatallia. Ihan kuin siinä ei olisi vielä ollut tarpeeksi, Aprilin poistuessa naisen ohi kiisi vanha tallikissa, joka kävi kynsineen kiinni Loganin farkkujen lahkeeseen. Logan sulki silmänsä ja hengitti syvään, ettei potkaisisi kissaa irti. Kaikki jotka olivat koskaan tavanneet Jackin kertoivat, että kissa oli epäsosiaalinen eikä halunnut olla kenenkään kanssa, mutta tallimestarin oli vaikea uskoa asiaa, sillä pahainen katti oli jatkuvasti - siis ihan jatkuvasti - kiinni miehessä. Logan katseli hieman epäuskoisena, kun April kiiruhti irroittamaan kissansa neulanterävät kynnet Loganin lahkeesta ja vei kissan mukanaan.
Draco ei selkeästi ollut kovin innoissaan, kun päivä oli jo kääntymässä illaksi ja sitä tultiin nyt vasta hakemaan töihin, eikä hakija ollut edes April. Se oli mitä jotkut kutsuivat yhden ihmisen hevoseksi, eikä se ihminen ollut Logan. Rautiaan korvat kääntyivät taaksepäin, mutta se tuli kutsuttaessa portille ja antoi tallimestarin ottaa sen kiinni. Ori seurasi kiltisti talliin, mutta näytti sitruunan syöneeltä seuratessaan lyhyttä miestä, josta olisi kaikesta huolimatta ollut vastukseksi hevoselle köydenvedossa. Logan laittoi hevosen karsinaansa kiinni, haki sen varusteet ja hoiti Dracon kiireisesti kuntoon, eikä ori pitänyt siitäkään. “Paska mäihä, kaveri”, Logan totesi hevoselle.
Kaksikko pääsi kuitenkin maneesiin asti, missä Logan nousi vanhaksi mieheksi hyvin ketterästi satulaan. Mies keräsi Dracon ohjat ja antoi sille pohjeavut nostaa käynnin, mihin ori vastasi selkeästi vähän vastahakoisesti. Vaikka Logan ohjasi Dracon uralle ja antoi sille pitkät ohjat, itsepäinen ori tuntui kieltäytyvän rentoutumasta muun kuin oman ratsastajansa alla. Loganin teki mieli nukkua päiväunet satulassa sillä välin kun Draco tajuaisi, että ratsastaja ei ollut vaihtumassa, mutta tiesi paremmin. “Älähän nyt”, tallimestari yritti jutella hevoselle. “Aprilillä on muuta hommaa.” Rautiasta ei tuntunut kiinnostavan eikä se tainnut edes kuunnella Logania, joten mies huokaisi ja antoi orin kiertää uraa.
Maailman pisimpien verryttelyjen jälkeen Draco alkoi rentoutumaan ja sen ansioista sen lihaksetkin alkoivat vetreytymään. Loganilla oli ollut mielessä reining-treeni, ja sen mies toteuttaisikin, mutta paljon lyhyemmällä ohjelmalla, kuin oli aluksi ajatellut, sen Draco oli varmistanut kieltäytymällä venyttelystä. Nyt ori alkoi kuitenkin olemaan valmis treenaamiseen, joten Logan nosti sillä aluksi ravin ja teki varsinaisia reining-tehtäviä, kuten laukkaympyröitä ravissa, sekä peruutuksia. Kun ori sitten vihdoin alkoi olemaan kuulolla, Logan siirtyi orin kanssa laukkaan. Draco taisi ratsastajasta huolimatta päästä töiden makuun, sillä se esitteli Loganille varsin vakuuttavia reining-taitojaan. Se oli hieman hidas vastaamaan sliding stopiin, mutta esitti roll backit ja spinit oppikirjan mukaisesti, ja vaihtoi laukkaa pyynnöstä.
“Oli sinulla sittenkin hauskaa”, mies kiusasi hevosta taluttaessaan tätä treenin jälkeen takaisin talliin. Draco vain luimisteli ja mulkoili miestä sinisillä silmillään, joten Logan kohautti olkiaan. “Miten vaan.” Kello oli jo seitsemän jälkeen, joten mies riisui Dracolta reippaasti varusteet ja jätti orin karsinaansa ilman sen pitempiä hyvästelyjä. Se taisi olla ensimmäinen asia mikä Dracolle sopi; Aprilin kanssa se harrasti pitkia jäähyväisjuhlia aina ratsastamisen jälkeen, mutta sitä ei kiinnostanut hempeillä Loganin kanssa, eikä Logania kiinnostanu hempeillä kenenkään kanssa. Siitä huolimatta Aprilin kissa Jack oli ilmeisesti livistänyt asuintalosta taas, ja juoksi nyt tallikäytävällä, etsien Logania. Kirjava kissaeläin löysi tiensä karsinoiden reunalle ja siitä hyppäsi pahaa-aavistamattoman tallimestarin niskaan. Mies oli kuitenkin niin tottunut kattiin, ettei edes hätkähtänyt niskansa ympärille kietoutuvaa eläintä. “Jack”, hän tervehti kissaa huokaisten, ja lähti katti niskassaan jakamaan iltaruokia.
Joulukuu oli aina ollut ranchilla kiireistä aikaa ja sen huomasi erityisen hyvin, kun oli itse vetovastuussa. Piti tehdä kulu- ja tulolaskelmia, suunnitella loma-aikataulut työntekijöille ja pakata kaikille pienet joululahjakassit kiitokseksi kuluneesta vuodesta. Olin tänä vuonna päättänyt myös hoitaa joulupäivien työvuorot itse, jotta työntekijät saisivat viettää perheidensä kanssa joulua kunnolla. Se toki tulisi olemaan melko työlästä, mutta uskoin saavani Loganilta ainakin hieman apua hevosten tarhaamisen ja ruokinnan suhteen, liikunnalta nekin saivat vapaata jouluna. Toki Loganillekin piti suoda vapaata, tekihän mies ranchin eteen jo muutenkin paljon töitä, minkä vuoksi olin itse ottamassa suurinta työmäärää joululle. Se tarkoitti, että paperihommat tulisi hoitaa alta pois ajoissa ja hevosten liikutus suunnitella huolella, jotta ne eivät keräisi liikaa energiaa muutamista vapaapäivistä.
Saatuani laskelmat ja lomalistat kasaan, oli vuoro siirtyä hevosten liikutuslistaan joulukuun alun osalta. Katselin työntekijöiden tekemää listausta jo etukäteen sovituista liikutusvuoroista. Siirsin niitä tietokoneelle taulukkomuotoon, jonka voisin tulostaa tallin seinälle ja johon voisi tarvittaessa tehdä kynällä muokkauksia. Itselleni merkitsin aluksi vain Dracon kokonaan liikutettavaksi, mutta pienen harkinnan ja syvän huokauksen jälkeen lisäsin myös Pumban. Eihän joulukuu olisi mitään ilman hermoromahduksia ja muutamaa ratsailta tippumista. Pumban jälkeen olin jo päätymässä umpikujaan listauksen osalta, mutta satuin vilkaisemaan parahiksi toimiston ovelle nähdäkseni Cassien ohikulkumatkalla: “Cassie! Oliko niin, että Avery ottaa liikutusvastuun Been ja Mistyn osalta?” Sain myöntävän vastauksen ja palasin listani pariin.
Tulostettuani ja vietyäni listan ilmoitustaululle lähdin etsimään Logania. Koska suuri osa paperitöistä oli edelleen tekemättä, tarkoituksenani oli pyytää miestä liikuttamaan Draco. Hän oli ainut, jolle luotin orini ilman valvontaa ja joka osasi hoitaa hevosen kuin hevosen treenin. En onnekseni joutunut kauaa huhuilemaan, kun löysin miehen Dollyn karsinalta, jossa hän parhaillaan riisui tammaltaan varusteita. Tervehdin miestä iloisesti ja kysyin muina naisina, miten ratsastus oli mennyt. Logan vastasi tapansa mukaan lyhytsanaisesti ja jäi selkeästi odottamaan pohjimmaista syytä sille, että olin tullut juttelemaan. “Et sä ehtisi liikuttaa Dracoa tänään?” kysyin ikäänkuin ohimennen ja hymyilin koiranpentumaisesti. Mies katsoi kelloa, oli hetken hiljaa, ja murahti sen jälkeen jotain myöntävää.
Leveästi hymyillen kiitin miestä ja käännyin jo lähteäkseni takaisin toimistoon. Ohitseni kuitenkin kiisi ikivanha karvapallo, toisin sanoen tallikissa, Jack. Tiesin kokemuksen syvällä rintaäänellä perintökissani aikeet ja käännyin salamana takaisin vain nähdäkseni Jackin jo roikkumassa Loganin lahkeessa. Miesparka näytti niin kyllästyneeltä ja tuskastuneelta, että kiirehdin samantien irrottamaan kissaa toisen lahkeesta. Nappasin Jackin turhan kauaa miettimättä syliini, samalla muistaen, miksi niin ei kannattanut tehdä. Kissavanhuksen sotahuuto oli jotain vertahyytävää eivätkä olkapäähäni uppoavat kynnet lohduttaneet. Loganin suupielessä käväisi hymyntapainen, kun kirosin sylissäni rimpuilevaa kissaa alimpaan helvettiin. Lähtiessäni raahaamaan sitä sisälle vannoin itselleni, etten enää koskaan hankkisi kissaa Jackin jälkeen.
April oli käynyt Mackenziessä huutokaupassa ja tuonut mukanaan kaksi tammaa, australianhevosen Sharonan ja täysiverisen Reesen. Ensimmäinen oli oikein pätevä Crampton Stock Horsesin kasvatti, joka oli kiertänyt maailmaa ensimmäiset vuotensa ja nyt siitä saisi vielä kultavuosien ajaksi kaverin kilpailuun. Toinen olikin sitten aivan eri maata, eikä Logan voinut käsittää, minkä helvetin takia April oli kyseisen hevosen ostanut. Ensinnäkin Roan Ravine Ranch oli karjahevostila, mikä tarkoitti karjahevosia, ei täysiverisiä. Toiseksi täysiveritamma oli aivan kaistapää. Logan oli ollut apuna, kun uusia hevosia oli viety talliin ja silloin Reese oli käyttäytynyt oikein hyvin, mutta se johtui siitä, että se oli ollut rauhoitettu, ja Logan huomasi sen tammasta heti. Sen utuisissa silmissä näkyi kipinä, joka antoi Loganille huonon tunteen, ja tallimestarin pelot osoittautuivat todeksi jo seuraavana päivänä.
Logan oli hoitamassa aamutallia ja löysi Reesen karsinasta hikisen, luimistelevan ruunikon, jolla pyöri silmät päässä kuin hullulla. Mies laski ruokasangon alas ja avasi karsinanoven, jolloin hevonen meinasi käydä suoraan päälle, ja Loganin väistäessä hyökkäystä se pääsi tallikäytävälle. Tamma teki tiukan käännöksen ja paineli sitten peremmälle talliin, selkeästi muistamatta mistä oli tullut. Sen jalat kävivät tiuhaan tahtiin ja kaviot paukkuivat lattiaa vasten. Logan katseli tammaa hetken ja kävi sitten metsästämään sitä lassoköyden kanssa; Ei ollut toivoakaan, että hän olisi saanut riimun tuon kahelin eläimen päähän. Muut hevoset huusivat närkästyneinä ja pitivät sellaista meteliä, että Aprilinkin oli pakko herätä siihen. Tallin omistaja avasikin paniikissa ovet ja kyseli Loganilta että mitä hittoa täällä tapahtuu, kun Logan oli juuri saanut Reesen köyden päähän. “Ei mitään”, Logan vastasi tyynesti sillä välin, kun Reese tempoi ja riehui. Tamma heitteli itseään ja uhitteli tallimestarille, joka nyt katsoi sitä vain kyllästyneenä. Näin vaikea hevonen oli automaattisesti Aprilin tai Loganin koulutuksessa, eikä Logan ikipäivänä päästäisi Aprilia Reesen selkään, kun se käyttäytyi tällä tavalla. Miehelle olikin jo aivan päivänselvää, että hän joutuisi tämän hullun kesyttämään ja kouluttamaan.
Reese sai riimun päähänsä ja pääsi pesukarsinaan tempomaan sillä välin, kun Logan ruokki muut hevoset, ja ruokintavuoron päättyessä tamma oli ehtinyt jo rauhoittumaan hieman. Se mulkoili yhä ympärilleen ja sen korvat olivat liimaantuneet kiinni tamman niskaan, mutta muuten Reese oli jo paljon rauhallisempi, kun Logan palasi pesukarsinalle katsomaan sitä. “Mitähän ihmettä minä sinun kanssasi teen?” tallimestari huokaisi ja nojasi seinään käsivarr rintakehällä ristissä. Reese näykkäsi ilmaa ja mulkoili Logania. Kuka täysjärkinen edes ostaa tällaisen hevosen, hän mietti mielessään. Toki ranchilla oli vuosien mittaan käynyt kaikenlaisia vaikeita hevosia, eikä Reese olisi todellakaan Loganin ensimmäinen rodeo, mutta se oli kuulemma laukkasukuinenkin vielä, eikä Loganilla ollut aavistustamaan, mitä April meinasi laukkahevosella tehdä. Oli Logan ennenkin nähnyt jokusen täysiverisen westernpiireissä, mutta harvinaisia ne olivat, eivätkä kelvanneet karjahevosjalostukseenkaan, johon April halusi isänsä tapaan panostaa. Logan huokaisi jälleen ja totesi mielessään, että menettäisi omankin järkensä nuoren naisen kanssa.
Reese aloitti jälleen esityksensä, kun Logan lähestyi sitä. Tamman leuat kävivät kuin alligaattorilla, mutta sekään ei riittänyt hätkähdyttämään vanhaa tallimestaria. Logan oli nähnyt kaikenlaisia vihaisia eläimiä, eikä ollut pelännyt yhtäkään - eikä hän todellakaan aikonut ruveta pelkäämään nyt. Päättäväisin ottein Logan pesi kuivuneen hien Reesen karvasta ja antoi tamman huutaa ja polkea jalkaa sydämensä kyllyydestä, minkä jälkeen hän kuivasi tamman huolellisesti. Reese sai jäädä pesukarsinaan pohtimaan syvällisiä, kun Logan kävi varustehuoneen kautta hakemassa sopivan kokoisen loimen. Tamma uhkui yhä taisteluntahtoa Loganin palatessa eikä tehnyt loimen pukemisesta helppoa, mutta mies piti pinnansa ja eteni hevosen tahdissa. Reese taisikin väsyttää itsensä kohtalaisen hyvin pukemisprosessin aikana, sillä se ei jaksanut tempoa enää samalla energialla, kun Logan lähti taluttamaan tammaa tyhjään tarhaan. Tamma näkisi sieltä muita hevosia, mutta saisi kiukuta aivan rauhassa, purkaa energiaansa ja tottua uuteen kotiinsa yksin. Lumi vain pöllysi, kun mies päästi Reesen irti tarhassa ja se ampaisi hirveällä vauhdilla mahdollisimman kauas Loganista. “Näkyillään”, tallimestari totesi tammalle, joka mulkoili häntä aitauksen toisesta päästä. “Yritä olla tappamatta itseäsi sillä välin.”
Aurinko oli laskenut vuorien taakse aikaisin illalla, ja kentällä oli jo hämärää, kun Logan nousi Texin selkään ja ratsasti orin kentälle. Mies avasi portin tottuneesti selästä käsin, ja sulki sen päästyään hevosineen aitojen sisäpuolelle. Kullanvärinen ori käänteli kärsimättömänä päätään ja otti sivuaskeleen, vaikka se yleensä oli niin rauhallinen ja melkeinpä elämäänsä kyllästynyt. Loganin kanssa orista kuitenkin kuoriutui varsinainen työmyyrä, ja se tiesi tänäänkin pääsevänsä kunnon töihin. Pieni virne suupielessään Logan käänsi ratsunsa kentällä sijaitsevia tynnyreitä kohti, ja Texin korvat kääntyivät samantien höröön. Vanha tallimestari taputti hevosen vahvaa kaulaa ja antoi sille kevyet pohjeavut. Tex olisi ollut jo lähdössä tynnyriradalle, mutta Logan pidätti nuorta hevosta ja ratsasti sen lämpimäksi uralla.
Logan painoi stetsoninsa syvemmälle päähänsä, pysäytti virkeän hevosensa lähtölinjalle, ja tunsi kuinka se jännittyi tukevan lännensatulan alla. Tex ei todennäköisesti tulisi koskaan kilpailemaan tynnyrikisoissa, mutta se ei estäisi Logania harjoittelemasta sitä vapaa-ajalla. Pitää hevosen mielen virkeänä, mies tapasi sanoa, jos joku kysyi asiasta. Tex steppaili malttamattomana ja kuunteli ratsastajan apuja. Saadessaan napakat laukka-avut Loganilta se ampaisi matkaan. Texistä olisi voinut nuorena tulla vaikka laukkahevonen, Logan ajatteli itsekseen istuessaan syvälle satulaan orin nopeatempoisessa kiitolaukassa. Tottuneesti mies ohjasi Texin ensimmäisen tynnyrin ympäri, ohjat tiukasti yhdessä kädessä ja lantiosta asti lähtevä nojaus sisäänpäin. Tex nojasi Loganin mukana ja kiersi tynnyrin hyvin tiukasti, mutta meinasi ottaa harha-askeleita yrittäessään suoristautua nopeasti tynnyrin jälkeen. Ratsastajansa ehti kuitenkin omalla painollaan korjaamaan, ja ratsukko suoristautui kaatumatta.
Toinen ja kolmas tynnyri sujuivat hieman kevyemmin; Tex oli meinannut hukata pitonsa jo ensimmäisellä tynnyrillä, eikä Logania sen suuremmin huvittanut maistella pohjahiekkaa, joten mies ohjasi mielummin hevosen löysemmin tynnyrin ympäri. Tekeminen oli siitä huolimatta Texille mieleistä, ja jouduttuaan seisomaan karsinassaan kaksi päivää se todella kaipasi purkaa energiaansa. Tex tuntui melkeinpä rakastavan tynnyreiden kiertämistä uudestaan ja uudestaan, yrittäen jokaisella kerralla enemmän. Kerrasta viisastuneena Logan ei enää antanut orin tavoitella liian kaltevia käännöksiä, mutta se ei juurikaan Texin menoa hidastanut. Ilta oli jo pimennyt kokonaan, kun Logan lopulta ratsasti hikisen Texin pois kentältä ja tallirakennuksen eteen. Mies laskeutui ikäisekseen varsin notkeasti satulasta, taputti orin nihkeää kaulaa, ja vei sen talliin.
Hengitin muutaman kerran syvään, laskin jalkani tottuneesti jalustimelle ja nousin kevyesti Dracon satulaan. Ori allani odotti kärsivällisesti, kun keräilin itseäni satulassa. Tämä olisi ensimmäinen kerta vuosiin, kun tekisin tilalla perinteenä olleen ratsastuksen Roanoken hautausmaalle ja veisin kaatuneitten muistopäivän kunniaksi sekä kaatuneitten muistomerkille että sukuhaudalleni kukkasia. Ollessani lapsi olimme aina tehneet retken yhdessä äitini Abigailin kanssa. Silloin se oli ollut hauska retki, jolla oli kaunis ajatus kunnioittaa kaatuneitten sotilaiden muistoa ja toisaalta tilan historiaa sekä siihen vaikuttaneita ihmisiä. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun tekisin retken yksin, ja ensimmäinen kerta, kun tekisin sen tilan omistajana.
Pyysin Dracon liikkeelle ja suuntasin reitin kohti hautausmaata. Korjasin satulannupissa roikkuvaa unikkoseppelettä parempaan asentoon, ja siirsin orin hetken kuluttua laukkaan. Draco pärskähti ja liikkui allani reippaasti, mutta silti ollen koko ajan tarkkaavaisena toteuttamaan mahdollisesti seuraavan pyyntöni. Kehuin oriani ääneen, antaen tasaisen laukan viedä mukanaan osan ristiriitaisista ajatuksistani. Reitti hautausmaalle oli samaan aikaan niin tuttu ja toisaalta todella vieras. Ennen olin laulanut äitini kanssa matkalla jotakin perinteisiä sota-ajan lauluja, nyt istuin hiljaa Dracon selässä ja kuuntelin sen kavioiden kopinaa hiekkatietä vasten.
Hidastin käyntiin hyvissä ajoin ennen hautausmaalle erkanevaa tietä, kylän niin sanotussa keskustassa. Omalla tavallaan olisin vain halunnut kääntyä takaisin tilalle, mutta toisaalta tiesin, että tämä oli retki, jonka halusin tehdä ja minun piti tehdä. Retki, joka kuului perinteisiin ja jollaisena sitä halusin vaalia. Muistot onnellisista perhevuosista olivat toisaalta niin lämpimiä, mutta samalla sattuivat ja kirvelivät. Toivat mukanaan paljon muistoja, joita en halunnut muistella, muistuttaen jälleen sellaisista hetkistä, joiden vuoksi yritin niin kovasti tilani sekä läheisteni eteen.
Hautausmaan portilla huokaisin syvään, laskeuduin Dracon satulasta ja lähdin hitaasti kävelemään vuosien takaa tuttua polkua pitkin. Orini seurasi kuuliaisesti perässä, kuten sille oli opetettu. Sekin tuntui aistivan herkän ilmapiirin ja vaikutti jopa hieman apealta seuratessaan reittiäni. Hidastin automaattisesti vielä enemmän, kun muistomerkki lähestyi. Pysähdyin, odotin Dracon pysähtyvän vierelleni, ja irrotin satulasta kukkaseppeleen. Punaisia unikkoja, muistopäivän tunnusmerkki; Niitä olimme äitini kanssa tuoneet lapsuudessani paikalle joka vuosi. Pyysin oriani odottamaan, kun kävelin hitaasti muistomerkin luo. Kumarruin laskemaan seppeleen varovasti muistomerkkiin nojaamaan ja suoristauduin. “Kiitos palveluksestanne”, kuiskasin vielä hiljaa.
Matka sukuhaudalle tuntui kaikista vaikeimmalta. Viime kerralla olin matkannut sinne yhdessä äitini kanssa viemään kukkakimpun, nyt kävelin sinne yksin ja menisin viemään äidilleni kukkia sen sijaan. Ajatus tuntui käsittämättömän kamalalta ja olin kiitollinen siitä, että vieressäni käveli luottoratsuni, Draco. Se tuntui ymmärtävän sanattomasti sen kaiken, jonka läpi yritin itseäni kuljettaa tällä retkellä. Hautakivi edessäni oli pelottavampi kuin olin muistanut. Jo lapsena olin sen ajatellut olevan jotakin todella kamalaa; Kivi, johon ihmisistä jäi heidän maanpäällisen taipaleensa päätyttyä vain koruttomasti nimi ja eletyt vuodet numeroilla merkittynä. Tällä kertaa se tuntui vielä synkemmältä - se oli kaikki, mitä perheestäni oli konkreettisesti näkyvissä tässä elämässä.
Otin satulasta siihen kiinnitetyn ruusukimpun ja laskin sen haudalle hitaasti. Draco laski päätään alemmas ja huokaisi hiljaa; Kuin sekin olisi kunnioittanut hetkeä. Laskin kämmeneni varovasti kylmän kiven päälle ja katsoin siinä olevia nimiä. Abigail Rover, minun äitini. En ollut käynyt haudalla 15 vuoteen, koska olin ollut toisella puolella maailmaa. Ja nyt siinä haudalla seistessäni, en voinut kuin ajatella, miten todellista se kaikki oli. Äitiä ei enää ollut, hänestä oli täällä elävästi nähtävissä vain nimi kivessä. Siinä sukuhaudassa, jossa hän ei olisi ansainnut olla. “Anna anteeksi äiti, rakastan sua”, kuiskasin hiljaa kivelle, koskettaen äitini nimeä.
Siirsin katseeni nimeen Michael Rover. Isäni, jota en nähnyt 13 vuoteen ennen hänen kuolemaansa. Mies, joka oli joskus ollut hyvä isä, mutta joka menetti silmissäni kaiken kunnioituksen. Tunteeni olivat ristiriitaiset; halusin olla kiitollinen hyvistä vuosista ja samalla olin ikuisesti katkera äidin vuoksi, itseni vuoksi sekä kaikkien niiden ihmisten vuoksi, joita Michael kohteli huonosti. Tunsin halua sanoa hautakivelle ne asiat, joita olisi halunnut sanoa Michaelille. Kuten sen, ettei hän ollut isäni sen jälkeen, kun teki perheelleen niin. Tai sen, etten ollut pahoillani niistä sanoista, mitä sanoin lähtiessäni. Halusin sanoa, että toivoin edelleen, että Logan olisi ollut isäni, koska oli joka tapauksessa ollut sitä enemmän kuin hän oli koskaan ollut. Oli kuitenkin turhaa sanoa mitään, koska kukaan ei oikeasti sanoja enää kuulisi.
Omalla tavallaan siinä seisoessani tajusin myös sen, että olin antanut anteeksi omalla tavallani. Oli edelleen asioita, joista olisin ikuisesti surullinen ja jotka tulisivat pysymään mukanani. Asioita, jotka olisin halunnut sanoa ja saada Michaelin ymmärtämään. Mutta olin kuitenkin kiitollinen tilastani, kiitollinen niistä vuosista, jolloin perheeni oli ollut perhe. Äidilleni olin kiitollinen kaikesta. Ja todella kiitollinen olin sille miehelle, joka edelleen seisoi tukenani, kun oli minun aikani olla tilan pitäjänä - Loganille. Niinpä lähtiessäni Dracon kanssa kotimatkalle hautausmaalta, osittain tuntien oloni kevyemmäksi kuin aikoihin, muistutin itseäni kiittämään Logania vielä joku päivä - mies olisi kuulemassa sanani, toisin kuin vanhempani.
Ulkona oli kaunis sää, aurinko paistoi pilvien takaa ja pieni tuulenvire puhalsi välillä kasvoille. Sen kunniaksi olin viimein päättänyt ottaa härkää sarvista ja liikuttaa vanhan poniruunani ratsain. Koko viikon sen ainoa liikuntamuoto oli ollut juoksutus joko pyöröaitauksessa tai maneesissa, joten ratsastus kentällä olisi tarpeellinen vaihtelu. En useinkaan enää ratsastanut Pumballa, vaikka mä olinkin lyhyenä ihmisenä yllättävän sopivankokoinen ponille edelleen. Kukaan muu taas ei ollut valmis mun ruunaani ratsastamaan.
Hymy nousi huulilleni astellessani poniruunani karsinalle. Pumba sen sijaan luimisti korvansa pitkin niskaa ja iski hampaansa oven kaltereihin. Pyöräytin silmiäni, mutta samalla naurahdin. Ilman kyseistä pientä monsteria en varmastikaan olisi nykyisessä pisteessä hevosen käsittelytaitojen kanssa. Huolimatta ruunan harrastamasta purukaluston naksuttelusta, harjasin ja varustin sen. Harvoin se oikeasti päätyi puremaan mua nykyisin, mutta kiukkuinen se oli kuin ampiainen silti.
Kentälle raahasin vastahakoisen Pumban, joka luimi minkä ehti. Siitä välittämättä nousin ratsaille, tarkoituksenani mennä ruuna läpi kevyesti. Sen iässä ei enää tarvinnutkaan mennä täydellä teholla. Alkuverryttelyt menivät kohtalaisesti, ratsastin Pumban kanssa vähän ravia ja tein käynnissä kiemurauria. Ja mä ehdin juuri miettiä, miten ruuna oli vanhemmiten vähän rauhoittunut, kun se pieni perkele kiskaisi 180 astetta ympäri, heitti pukkipierulaukalle ja teki uudestaan täyskäännöksen. Mä ja mun liian tasaisiin ratsuihin tottunut tasapainoni eivät pysyneet ruunavanhuksen tahdissa ja löysin itseni muutamaa sekuntia myöhemmin hiekkaa maistelemasta. Pumban pilkullinen takapuoli kirmasi mun nenän edestä, matkalla välillä ilmaankin lennellen. En tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa; Pumballa oli edelleen taidot tallessa.
Ihan kuin tilanne ei olisi jo ollut tarpeeksi kiusallinen yksinkin, saapui Logan juuri parahiksi maastosta harjoittamansa ratsun, Texin, kanssa. Eikä sekään vielä ollut pahinta. Pumba nimittäin päätti juosta juuri sillä hetkellä kentän avonaisesta portista suoraan lähimmälle heinäkärrylle syömään. Siinä mä makasin keskellä kenttää, miettien mitä ihmettä oli tapahtunut. Nousin nolostuneena ja hämmentyneenä kentältä, vain nähdäkseni Loganin raahaavan Texin kanssa Pumbaa mun luokseni. Tuntui jälleen siltä 14-vuotiaalta pikkutytöltä, joka ei selvinnyt poninsa kanssa ilman Logania.
Mies ojensi kentälle päästyään Pumban ohjat mulle. Otin ne ja kirosin mielessäni ponin helvetin syvimpään kuoppaan; vuodet kului ja mikään ei muuttunut. Aina niin ilmeettömän Loganin kasvoilla käväisi huvittunut pieni hymy, kuin mies olisi miettinyt ihan samaa. Mä nyökkäsin kiitoksen ja nousin takaisin ruunani selkään. Logan jäi Texin kanssa hetkeksi pyörimään kentälle. Vilkaisin vaikuttuneena ratsukkoa; yleensä hapan Tex toimi Loganin kanssa niin vaivattomasti sekä myös tyytyväisenä. Käänsin huokaisten katseeni allani luimivaan poniin ja lähdin ratsastamaan sitä uudelleen. Jos jotain voi vihata yhtä paljon kuin rakastaa, niin Pumbaa. Toista vastaavanlaista taisteluparia mulle tuskin tulisi vastaan tässä elämässä.
Marraskuu oli vasta alkanut, mutta Roan Ravine Ranch oli jo muuttunut joulun ihmemaaksi April Roverin käsissä. Jatkossa joulua vietettäisiin ilmeisesti vähintään kaksi kuukautta vuodessa, sillä April oli Suomessa asuessaan löytänyt ystävänsä avustamana joulun taian. Logan katseli tallissa dominoivia jouluvaloja ja satunnaisia joulukoristeita, joita April oli ripustanut minne vain oli saanut. Vanha tallimestari oli jo aikoja sitten oppinut rakastamaan Aprilin lapsekasta tapaa innostua asioista, ja tottunut vain pudistamaan päätään ja jatkamaan askareitaan, mutta viimeisimmät vuodet olivat olleet raskaita.
Vaikka Michael Rover oli ollut pahansuopa vanha mies, hän oli ollut Loganin ystävä ja miehen kuolema oli ollut raskas Loganille. Michael ei ollut aina ollut sellainen. Toisinaan Logan huomasi yhä kaipaavansa sitä elämäniloista, kunnianhimoista nuorta Michaelia, johon oli aikoinaan tutustunut. Logan oli ollut viisitoista tavatessaan kaksi vuotta vanhemman Michaelin ensimmäisen kerran, ja tutustunut nuorukaiseen paremmin seuraavana vuonna, kun Logan oli aloittanut työt Roan Ravine Ranchilla. Ja kun viina oli vienyt Michaelin 1990-luvulla, Logan oli pysynyt hänen rinnallaan. Ei tallimestari ollut koskaan hyväksynyt Michaelin alkoholismia tai käyttäytymistä humalassa, mutta Logan ei ikinä kääntänyt selkäänsä miehelle.
Ja sitten oli Abigail Rover. Kaunis nuori nainen, hyvin tyttärensä kaltainen, jonka Michael oli kuluttanut loppuun. Mikään ei pysynyt salaisuutena Roanokessa, ei edes se, että nuori Logan oli ollut rakastunut Abigailiin. Abigail oli ollut kuollessaan 33-vuotias, ja vielä vanhana miehenä Logan syytti itseään hänen kuolemastaan. Logan olisi voinut pitää hänestä paljon parempaa huolta, hänestä ja Aprilista. Toisinaan Logan ajatteli, ettei ollut ikinä rakastunut ja mennyt naimisiin, koska hän ei ollut halunnut ketään muuta, kuin Abigailin. Uskomattoman kauniin, viattoman ja kiltin Abigailin.
Robert-isänsä kuoleman jälkeen, ennen Michaelin alkoholisoitumista ja Abigailin kuolemaa, Logan oli tavannut viettää joulunsa Roverien asuintalossa ranchilla. Tuolloin Logan oli vielä asunut isänsä jättämässä talossa Roanoken kylässä; Myöhemmin, kun Michael oli liian sairas tai liian välinpitämätön pitääkseen huolta ranchistaan, Logan möi sukunsa talon ja rakensi itselleen mökin ranchin tiloille voidakseen aina olla paikalla. Abigailin kuoleman jälkeen Logan oli alkanut viettää kaikki joulunsa Roanoken pienessä pubissa, juoden koko vuoden edestä viskiä. Aprilin vanhemmat eivät olleet olleet innokkaita jouluihmisiä ja Abigailin kuoleman jälkeen joulua ei ollut edes vietetty, joten kipeät muistot olivat palanneet Loganin mieleen vasta joulun aikaan, mutta nyt joulu oli ranchilla jo marraskuussa, ja Loganin sydäntä pisteli. Tallimestari ei kuitenkaan aikonut hiiskua sanaakaan Aprilille. Jos joulu oli Aprilille vielä hyvä asia, niin Logan tekisi kaikkensa pitääkseen sen sellaisenaan.
Logan sytytti itselleen sikarin, jonka savu kirveli hänen jo vetisiä silmiään. Mies pyyhki silmänsä kämmenellään ja asetti palavan sikarin hampaittensa väliin lähtiessään viemään hevosia ulos tarhoihinsa. Aurinko oli vasta nousemassa, joten April oli varmasti vielä nukkumassa, ja kun April heräisi uuteen päivään joulun ihmemaassaan, Loganilla olisi taas kaikki hyvin.
Yhtenä kauniina päivänä mä sen päätin; Spyron olisi vihdoin alettava olla hyödyllinen. Vaikka mä miten paljon meidän maskottina elävää ponia rakastinkin, oli sillä aivan liikaa aikaa järjestää ylimääräistä ohjelmaa tilan väelle. Erityisesti Loganille, joka ei ollut enää muutoinkaan nuori mies ja kaiken lisäksi aivan ylikuormitettu jo ilman Spyron ohjelmanumerojakin. Tuumasta toimeen, olin suunnitellut mun pikku orille näyttelyuraa sekä pieniä agilityharjoitteluja, jotta se voisi sitten viihdyttää meidän tilan vieraita joskus. Ensimmäinen ongelma oli tietysti ollut löytää tilalla vapaasti kirmaileva poni, mutta onneksi se sattui olemaan hyvin perso ruualle.
Tallissa Spyroa hoitaessani olin jälleen saanut huomata, että tarvetta aktiviteeteille todella oli. Ensitöikseen ori oli kiskonut loimet lattialle ja sen jälkeen kaatanut harjapakin. En mä sille vihainen koskaan voinut olla, toinen oli niin söpö ja rakasti huomiota, mutta voisipa se käyttää energiansa fiksummin. Ja senpä vuoksi mä yritin kinastella oriin kanssa siitä, pitikö ihan oikeasti pysyä paikallaan tai saiko sitä riimunnarun solmua availla. Huokaisin äänekkäästi, kun ori avasi samalla jo viidennettä kertaa narunsa solmun ja yritti livistää paikalta.
Sain Spyron kentälle asti, johon olin laittanut sitä varten muutamia puomitehtäviä ja pujotteluun kartioita. Spyron motivaatio oli kuitenkin huonompi kuin olin olettanut - ja odotukseni eivät olleet olleet erityisen korkealla. Niinpä agilitymme meni lähinnä siihen, että raahasin ponia perässäni ja se kolautti joka ikiseen puomiin tai kartioon kavionsa. Hetken ajan mielessäni käväisi luovuttaminen, kunnes keksin käyttää apuna hevosnameja. Yhtäkkisesti Spyro tuntui olevan todella kiinnostunut pujottelusta ja puomien ylityksestä. Virnistin itsekseni, mielessäni itseäni kehuen loistavasta oivalluksesta.
Talutin oriin talliin muutamien onnistuneiden harjoitteiden jälkeen. Sidoin Spyron napakasti kiinni ja jätin odottamaan käytävälle, kun itse lähdin etsimään Logania. Tarkoitukseni oli pyytää miestä hakemaan laitumelta muutamia ratsuja päivän maastovaellukselle, mutta en ihmetyksekseni löytänyt tätä mistään. Kurtistin kulmiani ja palasin Spyron luo. Tai sinne, missä Spyron piti olla. Oria ei kuitenkaan näkynyt mailla halmeilla ja riimu roikkui siinä paikassa, jossa ponin piti olla - miten lie senkin saanut päästään revittyä. Ei se auttanut kuin alkaa etsimään myös Spyroa.
Huhuilin ympäri tiluksia niin Spyroa kuin Logania, mutta en nähnyt kummastakaan vilausta. Olin kävellyt laitumille asti, mutta Logan ei ollut siellä ja Spyrokaan ei tällä kertaa ollut lehmien aitauksessa. Mies ei myöskään voinut olla ratsastamassa, sillä kaikki hevoset olivat laitumilla. Vaihtoehtoni alkoivat olla vähissä, sillä jäljellä oli enää miehen koti tai heinävarasto. Spyro nyt saattoi olla vähän missä vain ja sen vuoksi yritinkin ensisijaisesti löytää Loganin - joka sitten voisi löytää Spyron jostakin. Päätin katsoa ensin heinävarastosta.
Astuttuani sisään pysähdyin niille sijoilleni; En voinut estää leveää hymyä kipuamasta kasvoilleni. Logan oli päättänyt tulla päivänokosille heinävarastolle ja nukkui hattu silmillään isoa heinäkasaa vasten. Se ei sinänsä ollut uutta, se oli ollut miehen tapa jo siitä asti kuin pystyin muistamaan - eli aivan varhaislapsuudestani asti. Sen sijaan miehen päällä puoliksi makaava Spyro tuli yllätyksenä. Ponin turpa peitti osittain Loganin kohtuuttoman suuren vyönsoljen ja sen toinen etujalka oli miehen polven päällä. Molemmat vaikuttivat olevan jossakin syvällä unten mailla. Sydän sulaneena käännyin hiljaa takaisin poistuakseni varastosta. Voisin hoitaa itsekin hevosten haun ja Spyron ehtisi siistiä myöhemminkin.
Olin jutellut aiemmin päivällä puhelimessa mun Suomessa asuvan ystäväni Bellan kanssa. Nainen oli puhunut joulustressistä ja tartuttanut sen myös samalla muhun. Oikeastaan mä en ollut ollut jouluihmisiä lapsuudessani, suurimmaksi osaksi varmaan mun isästäni ja sen takia aiheutuneesta kylmästä tunnelmasta johtuen. Olin kuitenkin asunut “karkulaisvuoteni”, kuten kaikki Roanokessa mun ulkomailla vietettyjä vuosiani nimittävät, Suomessa Bellan kanssa hevosia pitäen. Niiden vuosien aikana ystävättäreni oli totaalisesti aivopessyt mut jouluihmiseksi ja loppu on historiaa.
Puhelusta intoutuneena olin kaivellut päärakennuksen kaikki komerot löytääkseni tilan kaikki jouluvalot ja pattereilla toimivat kynttilät. Kynttilöitä olin jo sijoittanut ympäri tallirakennusta sekä pihan lyhtyihin, jättäen niiden tuomaan lämmintä valoaan ympärilleen. Sen sijaan jouluvalojen asennus oli vielä pahasti kesken. Karsinoiden reunoille olin jo ehtinyt ripustaa mun perinteiset pienet led nauhat, mutta esimerkiksi maneesin peilien päälle tulevat valot oli vielä odottamassa katsomossa. Koska en suostunut kiipeämään tikapuille, olin keksinyt erittäin luovan ratkaisun ylettääkseni peilien päälle. Meidän jättiristeytys Moira ei vaikuttanut kovin innostuneelta, mutta toisaalta rauhalliseen ja rentoon tapaansa seisoskeli paikallaan, kun istahdin sen selkään ilman, että tammalla oli satulaa tai suitsia. Riimunnaru roikkui sen kaulalla ja Moira huokaisi tylsistyneenä.
Kesken mun jouluvalojen sommittelun kuulin jonkun huhuilevan nimeäni maneesin ulkopuolella. Lähes samaan aikaan maneesin ovi aukesikin ja sisälle astui Logan. Miehen ilme oli jotakin hämmentyneen ja “olen niin kyllästynyt tähän joulusekoiluun” väliltä. Tervehdin Logania iloisesti hymyillen ja totesin joulun jo tulevan pian viitaten edessäni killuviin valoihin - siihen ei oikeasti olisi enää juurikaan aikaa. Logan mutisi jotakin siitä, että halloween oli ollut vasta pari päivää aiemmin. Huokaisten Logan kysäisi lyhyesti jotakin hevosten liikutuksesta viikon aikana. Puoliksi jouluvaloistani sokaistuneena vastasin Loganin voivan hoitaa suunnittelun tarkemmin. En sillä hetkellä miettinyt kuin joulua ja kaikki järjelliset ajatukset tanssivat polkkaa sinivuorten yön tahdissa.
Käännyin kuitenkin katsomaan Logania vastattuani, olihan se nyt kohteliasta, vain nähdäkseni tämän takana olevasta avoimesta maneesin ovesta jotakin omituista. Miniori Spyro kipitti täyttä laukkaa pitkin pihaa, raahaten perässään jonkun hevosen loimea. “Logan”, mutisin anovasti ja mies kääntyi jo valmiiksi huokaisten katsomaan taakseen, vain nähdäkseen saman näyn kuin minäkin. Mies näytti hetken siltä, että aikoisi hirttäytyä seuraavaan riimunnaruun, mutta nyökkäsi kuitenkin myöntymiseksi ja lähti pyydystämään pikkuoria. Katselin avonaisesta ovesta, kun Spyro ensin juoksi Loganin luokse ja sen jälkeen, kuin haastaen, kiihdytti kohti kenttää. Kuulin Loganin kiroilua ja pieni hihitys pääsi huuliltani. Pudistin huvittuneena päätäni ja jatkoin jouluvaloni kiinnitystä, Moiran nuokkuessa edelleen samoilla jalansijoilla allani.
Roan Ravine Ranchin tallimestari Logan harvemmin näyttää tunteitaan avoimesti, mutta Dolly-tammansa kanssa mies on kuin sulaa vahaa. “Huomenta, vanha tyttö”, mies mutisi lempeästi ja hymynkare huulillaan rapsutteli punaista tammaa korvan takaa. Dolly ummisti silmänsä ja rentoutti kaulaansa, nauttien rapsutuksista suosikkikohdassaan. Logan seisoi hyvän tovin tamman karsinassa vain rapsuttelemassa satunnaisia harmaita karvoja kasvattavaa hevostaan, ennen kuin kysyi siltä, oliko se valmis lähtemään töihin. Dolly avasi silmänsä ja nosti päätään, höristäen korviaan, kuin vastatakseen myöntävästi. “Hyvä tyttö”, Logan kehui tammaa ja taputti sitä kaulalle.
Punaruunikko seisoi kärsivällisesti aloillaan, kun Logan nosti sen selkään mustanahkaisen lännensatulan. Satula alkoi jo olemaan vanha ja kulunut, vähän kuin hevonen ja ratsastajansakin. Logan oli ostanut sen Dollylle tamman ensimmäisiä oikeita kilpailuja varten kymmenen vuotta sitten, ja siitä oli tullut Dollyn vakiosatula hyvin pian sen jälkeen. Tamma luimisteli omistajalleen hieman, mutta otti kuolaimet irvistellen vastaan. Ei se varsinaisesti inhonnut kuolaimia, Dolly vain oli hieman dramaattinen toisinaan. Logan hymähti tammalle ja rapsutti sitä jälleen korvan takaa, ennen kuin mies talutti tammansa ulos.
Luonto oli yhä hiljainen tähän aikaan aamusta. Yksinäinen kettu rapisteli pusikoissa kymmenen metrin päässä ratsukosta, mutta Dollya ei jatkanut enää 16 vuoden iässä haitata luonto. Tamma kulki rentona Loganin alla leveää maastotietä pitkin, ohjat pitkinä ja pää matalalla. Logan puheli sille hiljaisella äänellä ja leputti ohjia pitelevää kättään satulan etukaarella. Vanhan tamman askeleet olivat yhä varmat ja painokkaat, kun se kulki tuttuja reittejä. Toisinaan se käänteli päätään ja katseli ympärilleen sekä selkänsä suuntaan, mutta sitten se laski päänsä takaisin alas ja luotti Loganiin täysin rinnoin.
Logan naksautti kieltään Dollylle, joka nosti päänsä, kokosi itsensä ja oli samantien valmis töihin. Mies taputti jälleen tamman kaulaa ja kehui hevosta, ennen kuin pyysi sitä ravia. Dolly nosti pehmeän, tasaisen ravinsa, käyttäen omatoimisesti selkäänsä. Metsässä kuului ainoastaan tamman kavioiden kopse viileällä hiekkatiellä. Logan piti ohjat yhä pitkinä ja mietti mielessään, kuinka hieno hevosensa olikaan. Lähes kuudenkymmenen vuoden aikana mies oli tavannut vaikka millaista hevosta ja pitänyt suuresti monista, mutta yksikään ei ollut koskaan ollut miehelle yhtä tärkeä, kuin Dolly. Toisaalta yksikään muu ei ollut koskaan ollut Loganin oma. Logan uppoutui ajatuksiinsa, vaikka tiesi paremmin, ja punainen tamma käytti sen hyödykseen. Dollylla alkoi olemaan jo ikää, mutta se ei ollut tammalle minkäänlainen hidasti. Punaruunikko heitti takajalkansa ilmaan, ja niiden laskeutuessa hyppäsi eteenpäin, onnistuen horjuuttamaan ratsastajansa. Logan tarttui yhdellä kädellä lännensatulan nuppiin ja nojautui Dollyn kaulan ylle, pidättäen tammaa toisella kädellään. Dolly vilkaisi miestä selässään ja heitti vielä yhdet riemupukit, ennen kuin se seisahtui keskelle maastotietä.
Dolly oli päässyt yllättämään miehen, joka istui nyt tammansa satulassa ja yritti hengähtää. “Sinä vanha kapinallinen”, Logan mutisi tammalleen hyväntuulisena, ja nojasi käsivarrellaan satulan nuppiin. “Tiedän, tiedän”, mies jatkoi ja rapsutteli sormenpäillään Dollyn harmaantuvan harjan tyveä. “Olet joutunut taas seisomaan liikaa tallissa”, Logan myönsi, antaen Dollylle pohjeavut lähteä liikkeelle. Punainen tamma hörähti ja jatkoi matkaa käynnissä. “Lupaan viedä sinua ulos enemmän.” Tamma nyökkäsi, kuin olisi ollut samaa mieltä, ja yritti sitten nostaa ravia. Vanha tallimestari huokaisi ja antoi laukka-avut, jolloin Dolly hypähti laukkaan. Ei se enää kulkenut sata lasissa, kuten joskus aikoinaan, vaan sen laukasta oli tullut pehmeää keinuhevoslaukkaa. Ja sehän sopi Loganille.
Vapaapäivä. Sellaiset olivat hyvin harvinaisia Loganin elämässä, olivat aina olleet. 16-vuotiaana Logan ei ollut malttanut olla töissä viikonloppuna, koska halusi viettää viikonloppunsa juomassa kaljaa kavereidensa kanssa. Kyllähän Roanokessakin tunnettiin lainsäädäntö, mutta tuolloin kylä oli ollut paljon rentomielisempi ja nuoria oltiin kehotettu vain “pitämään juomisensa siistinä”. Nykyään Logan tiesi paremmin, ja vaikka vanha mies ei ollutkaan kovin tiukkapipoinen ihminen, ei hän varsinaisesti suositellut alkoholia alaikäisille, sillä hän tiesi, millaisia seuraksia sillä saattoi olla. Hän muisteli kuitenkin nuoruusaikojaan samalla lämmöllä, kuin millä aurinko oli noina aikoina paistanut Roanokessa kesäisin. Tänä päivänä kaikki Loganin entiset kaverit olivat muuttaneet pois pienestä kylästä vaimojen ja parempien töiden perässä, eikä vanha tallimestari voinut heitä siitä syyttää. Nykyään roanokelaiset tuntuivat haluavan enemmän ja enemmän lähteä seikkailun perässä suurempiin kaupunkeihin, kuin jäädä tuttuun ja turvalliseen kotikylään. Logan arveli olevansa sentimentaalinen hölmö, mutta hänelle Roanoke oli koti, eikä hän lähtisi täältä edes ruumisarkussa.
Ranch epäilemättä kaipasi yhä rujoa tummatukkaista tallimestariaan, vaikka Loganin parhaat vuodet olivat jo takanapäin, mutta April oli palkannut ranchille päteviä, nuoria uusia työntekijöitä, joten kukaan tuskin huomaisi, vaikka Logan olisi poissa yhden kokonaisen päivän. Mies veti kuluneen nahkatakkinsa niskaansa, pakkasi tavaransa avolavalle ja avasi pelkääjänpaikan oven, jotta Lucky pääsi hyppäämään autoon. Oven suljettuaan Logan kiersi auton nokan ympäri ja istuutui ratin taakse, ajaen hiljaa ranchin pihalta, ennen kuin kukaan oli edes herännytkään vielä. Avolavan radio rätisi soittaessaan vanhaa Johnny Cashin klassikkoa, jonka mukana Logan hyräili hiljaa. Hän vilkaisi vieressään penkillä istuvaa paimenkoiraa; Se istui ylväänä penkillä hiekkatien autoa pomputtavista kuopista ja kuhmuista huolimatta ja tuijotti eteensä suu hieman auki, odottaen innoissaan, minne päädyttäisiin. Logan hymyili hieman itsekseen ja rapsutti Luckya. Lucky oli syntynyt Roanoken peruskoulun rehtorin Lana-tyttären koiralle, ja Lennart Hodges - eli Hodge - oli kysynyt Loganilta, tarvittiinko ranchille paimenkoiraa. Logan oli naurahtanut hiljaa ja vastannut, että ainahan ranchille tarvittiin apukäsiä. Silloin mies oli jo ollut melkein yksin vastuussa ranchista, sillä April oli lähtenyt ja Michael oli luovuttanut, jolloin suuri osa työntekijöistäkin oli heittänyt hanskat tiskiin ja lähtenyt kävelemään.
Se vasta hauska näky olikin ollut. Raavas mies ja pienenpieni paimenkoiranpentu. Luckyksi nimetty narttu oli ollut pentueen pienin, mutta Logan oli pitänyt sen nimestä ja ottanut sen siitä huolimatta. Pikkuruinen paimen oli nuollut Loganin kuluneita, karheita käsiä ja sen ensimmäisinä viikkoina Logan oli kantanut pentua takkinsa sisätaskussa rintakehäänsä vasten. Luckysta oli tullut nopeasti hyvin tärkeä vanhalle tallimestarille, jolla ei ollut siihen aikaan ollut enää ketään; April oli poissa, Michael oli vihainen, kurja ja viinan otteessa, Abigail oli kuollut, Robert oli kuollut... Logan oli tuntenut olleensa yksin koko maailmassa sillä hetkellä. Lucky oli ollut ainoa, joka oli pitänyt hänelle seuraa. Höpsähtänyt mies puhuikin Luckylle viikossa enemmän kuin kenellekään ihmiselle vuodessa, mutta vain silloin, kun kukaan muu ei ollut paikalla.
Pieni järvi avautui ajotien reunalla. Logan ajoi järvenrannalle, pysäköi autonsa, ja päästi Luckyn ulos samasta ovesta kanssaan. Punainen paimen loikkasi alas autosta ja juoksi jo puiseen soutuveneeseen istumaan, kun Logan vielä otti kalastustarvikkeitaan avolavalta. Lucky oli tottunut olemaan mukana ihan kaikessa, ja tuntui nauttivan kaikesta, mistä Logankin. Toisaalta, eihän se mistään paremmastakaan tiennyt. “Voi sinua raukkaa”, Logan joskus vitsaili, “kun et tiedä muuta elämää kuin minun elämäni.” Yleensä Lucky vain kallisti päätään ja hyppäsi sitten Logania vasten nuollakseen miehen lyhyen parran peittämää leukaa. Vanha tallimestari seurasi pian Luckyn jalanjäljissä, työnsi veneen vesille ja kiipesi sitten itsekin veneeseen. Tottuneesti vanha mies käänsi veneen ja lähti soutamaan järvelle, hyräillen itsekseen klassista rock-musiikkia. Järvi oli hiljainen tähän aikaan aamusta ja sen pinnalla leijaili kevyt sumu, eikä Logan olisi voinut toivoa enempää. Tyytyväisenä mies souti peremmälle ja nosti sopivassa kohtaa airot veneeseen, ja jäi kellumaan siihen. Lucky makasi veneen pohjalla pää etujalkojensa päällä ja katseli, kun sen omistaja laittoi koukkuun syötin ja heitti sen sitten viileään syysjärveen, jääden kärsivällisenä odottamaan kalaa.
Vene liikehti välillä yksittäisten aaltojen mukana, mutta pääasiassa aamuilma oli tyyni, ja Logan sai vain istua bootsit tiukasti veneen pohjassa kiinni ja ottaa rennosti. Päivittäinen raskas ruumiillinen työ alkoi tässä iässä jo käymään miehen lihaksille, ja harva oli se päivä, kun Loganilla ei ollut kipeää lihasta vartalossaan. Joskus mies ajatteli, että olisi jo ollut korkea aika siirtyä pelkkään ruuanjakoon ja hevosten taluttamiseen, mutta joka päivä Logan sai huomata, kuinka paljon April yhä luotti hevosensa vanhalle tallimestarilleen, eikä uusille, koulutetuille työntekijöilleen, jotka olivat tulleet Roanoken ulkopuolelta elämään hevosunelmiaan. Eikä mies voinut väittää, etteikö hänen verensä olisi päivittäin vetänyt villien nuorikkojen satulaan.
Ongen koho upposi vedenpinnan alle ja hento nykäisy sai Loganin havahtumaan ajatuksistaan. Mies nosti onkensa ja ohjasi siiman ja sen koukussa sätkivän kalan veneeseen. Hyvin varovasti Logan irroitti koukun kalasta ja laski eloisan mustapilkkuahvenen järvivedellä täytettyyn ämpäriin. Lucky nousi istumaan ja tutki pää kallellaan ämpärissä uivaa, kiukustuneen oloista ahventa. Logan sen sijaan laittoi koukkuunsa uuden syötin ja heitti sen takaisin järveen odottamaan lisää kalaa. Hänellä ei ollut tänään kiire yhtään minnekään. Hän oli jopa pukenut tumman villapaidan nahkatakkinsa alle, joten kylmäkään ei yllättäisi ihan heti. Kalaämpäriä tähystävä paimenkoirakin kävi takaisin makuulleen ja sulki silmänsä, torkkuen kalanhajuisen veneen pohjalauteilla tyytyväisenä.
Iltapäivä oli jo täydessä vauhdissa, kun Logan palasi onkireissultaan ranchille. Mies päätti laittaa kalastustarvikkeensa pois myöhemmin, antaen niiden toistaiseksi jäädä avolavalle, ja lähti Lucky vanavedessään kohti mökkiään. Kaksi ahventa ja kolme suurta amiakalaa maistuisivat järvellä vietetyn päivän päätteeksi, eikä Loganilla ollut aiettakaan käydä tallien puolella ollenkaan tänään. April kuitenkin oli kuullut vanhan avolavan tulon, ja asteli määrätietoisesti Logania kohti, leveä hymy huulillaan. “Missä sun kalastajanhattu on?” April kysyi kiusaavaan sävyyn. Logan katsoi häntä melkein loukkaantuneena stetsoninsa alta ja sai nuoren naisen nauramaan ääneen. Vanhaa tallimestariakin melkein hymyilytti kuulla Aprilin nauru, mutta totta kai miehellä oli maine ylläpidettävänä, joten Logan nieli hymynsä ja tyytyi lämpimään tunteeseen, joka hänen rintakehässään levisi. April näytti niin kovasti Abigaililta, nauroikin samalla tavalla. “Älä huoli, hoidan Dollyn henkilökohtaisesti”, April lupasi kävellessään jo takaisin tallien suuntaan. “Eiköhän se ole hengissä vielä huomenna!” nainen jatkoi leikkisästi, ääni jo haihtuen ilmaan. Logan vain nyökkäsi hänen peräänsä ja jatkoi Luckyn kanssa pieneen kotimökkiinsä. Sisällä häntä tervehti tuttu näky; Petaamaton metrin leveä sänky heti ulko-oven edessä, samassa huoneessa oven vieressä olevan puutakan kanssa. Peremmällä oli pieni keittiö ja kylpyhuone, eikä Logan oikeastaan muuta tarvinnutkaan. Keittiössä seisova vanhanaikainen radio soitti rock-klassikkoja sillä välin, kun Logan valmisti amiakalat, ja hämärän tullen mies vei toisen Aprilille, valmiiksi paistettuna. April ei ikinä ollut ollut hänen tyttärensä, mutta Logan oli aina pitänyt naisesta huolta kuin omasta tyttärestään. Eikä April ollut vielä kertaakaan vaikuttanut haluavan asioiden muuttuvan.
Aamu oli vasta valkenemassa, mutta Logan oli jo varustamassa Texiä päivän töihin. Lehmälauma oli saanut tänä vuonna laiduntaa tavallista pidempään, mutta yöt olivat kylmenemässä, joten lauma saisi siirtyä takaisin pihattoonsa. Kullanvärinen hevonen lähti mielellään töihin; Sillä ja Loganilla oli olemassa yhteisymmärrys ja sille pohjautuva hyvä suhde toisiinsa, eikä parivaljakolla ollut koskaan ongelmia. Texin korvat oisittivat eteenpäin, kun Logan ratsasti sitä viileän aamu-usvan läpi kohti lehmälaidunta, paimenkoira Lucky kannoillaan.
Tänään ei kuitenkaan ollut Loganin päivä, selkeästi. Kun ratsukko vihdoin saapui laitumelle, Loganin huomio kiinnittyi välittömästi levottomiin lehmiin - eikä miehellä kestänyt kauaa hoksata, mikä oli pielessä. “Spyro! Tänne niin kuin olisi jo!” Loganin karkea ääni halkoi usvaa, mutta pientä ponia ei näkynyt missään. Tallimestari puri hammasta ja laskeutui satulasta.Logan heitti Texin ohjat satulanupin ympärille ja ori jäi kuuliaisesti seisomaan paikalleen sillä välin, kun turhautunut ratsastajansa lähti koiran kanssa metsästämään Spyroksi nimettyä ponia lehmien joukosta.
Logan palasi aitauksesta Lucky vanavedessään ja kiljuva minihevonen hartioillaan. Spyro oli tullut ranchille Aprilin palatessa Suomesta takaisin kotiin, ja alle vuoden yhteiselon jälkeen Logan oli jo täysin kyllästynyt pieneen piruun. Vieläkin kyllästyneempi, kuin Aprilin ilkeään lapsuudenponiin Pumbaan. Logan kirosi Spyroa matalaan ääneen ja kantoi rimpuilevan kavioeläimen mahdollisimman kauas lehmistään, ennen kuin mies palasi Texin satulaan ja komensi Luckynkin ajamaan karjaa kohti pihattoa. Lucky oli tehnyt karjanajohommia jo monia vuosia, ja tiesi tismalleen, mitä tehdä. Tex oli uudempi tapaus, mutta se kuunteli ratsastajansa hyvin, ja yhdessä Loganin kanssa se oli huima hevonen hommaan.
“Huomenta, Logan!” April tervehti aurinkoiseen tapaansa, kun Logan palasi tallinpihaan lehmälauman perässä. “April”, tallimestari nyökkäsi Texin satulasta ratsastaessaan ohitse, Luckyn paimentaessa lehmät pihattoon. April tarttui pihaton porttiin, kutsui Luckyn ulos aitauksesta, ja salpasi portin. Logan katseli hiljaisena vierestä, kun ranchin nuori omistaja rapsutteli ja kehui hänen koiraansa. Lucky tietysti riemastui ja hyppi Aprilia vasten innoissaan, karvainen häntä huiskaten usvassa.
Päivä oli melkein jo pulkassa, mutta perjantai-illan kunniaksi kaikki olivat lähteneet aikaiseen Halloweenin viettoon, ja Logan oli jäänyt ruokintavastuuseen. Rehusanko kädessä äksy tallimestari tuijotti toista äkäistä vanhaa miestä - ponia nimeltä Pumba. Ruunan korvat osoittivat taaksepäin, kun se mulkoili tallimestaria takaisin. Näillä kahdella oli pitkä historia takana. Pumba oli ollut nelivuotias ori, kun se oli saapunut ranchille, ja Michael Rover oli vastuuttomasti antanut sen April-tyttärelleen ratsuksi. April oli viikon verran putoillut Pumban selästä ja ottanut ponilta takkiinsa, kun Logan oli saanut tarpeekseen. Se oli tiistainen aamupäivä ja Michael oli ollut yhä nukkumassa viimeiltaista humalaansa pois. Logan oli lastannut äkäisen pikkuorin hevosautoon ja ajanut sen eläinklinikalle kuohittavaksi. Tuolloin vielä kolmessakymmenissään ollut tallimestari oli istunut odotustilassa odottamassa, että saisi viedä tainnutetun poninperkeleen takaisin tallille, ennen kuin Michael heräisi.
April oli ollut niin nuori, että Logan oli joutunut auttamaan ponin kanssa vielä ruunauksen jälkeenkin. Kukaan muu ei halunnut Pumban kanssa tapella eikä Aprilia vielä voinut uskoa yksin ruunan hoitamiseen, joten Logan oli pitänyt sen leikkaushaavat puhtaina ja auttanut sen ratsuttamisessa. Kiitokseksi siitä Pumba oli tuntunut vihaavan Logania enemmän kuin ketään muuta. Toisaalta ei mies olisi itsekään ollut kovin kiitollinen kellekään, joka olisi pakkovienyt hänet kastroitavaksi.
Sitten April oli täyttänyt 18, ja muuttanut valtameren toiselle puolelle. Logan oli jäänyt vastuuseen vanhasta Pumbasta. Toisinaan vanha tallimestari oli harkinnut, että jättäisi ponin vain nääntymään hengiltä. Ei sitä saanut tuossa iässä enää myytyäkään, eikä kukaan haluaisi äkäistä pikkuponia. Logan ei ollut varma, mitä Aprilkään siinä näki. Ilmeisesti Pumba oli samaa mieltä, koska se ei suostunut syömään mitään, mitä Logan toi sille - ei sillä, että mies olisi yrittänytkään tuoda mitään Pumban peruskauroja herkullisempaa. Se söi oikein mielellään Abigail Roverin aikoinaan istuttamia ruusupensaita, puupintoja karsinassaan ja Loganin farkkujen lahkeita, mutta ei varsinaista ruokaa, kun se näki Loganin tuovan rehusangon. “Näänny sitten, kusipää”, mies oli murissut ponille, joka oli vastaukseksi vain luiminut takaisin ja väläyttänyt keltaisia hampaitaan. Siinä poni vaan vielä oli; Ei se ollut suostunut edes kuolemaan. Hemmetin vastarannankiiski, Logan oli ajatellut.
“Sinä se et aio ikinä kuolla, vai?” Logan kysyi ponilta synkeänä. Pumba näytti siristävän silmiään ja näytti taas kulunutta hammaskalustoaan, jolla se järsi edelleen ihan kaikkea, mitä tieltään löysi. Logan huokaisi syvään ja itsekseen irvistäen laski rehusangon Pumban karsinaan. Kiitokseksi Pumba iski edellämainitut kuluneet hampaansa miehen käsivarteen, josta ne tuntuivat nahkatakin hihankin läpi inhottavasti. “Hemmetti!” mies ärähti ja pudotti rehusangon vetäessään kätensä takaisin. Sangon sisältö levisi Pumban jalkoihin ja ruunakin luimisti ärsyyntyneenä. “Siitäs sait.” Loganin äänessä oli hieman vahingoniloakin, kun Pumba mulkoili rehunsa pudottanutta miestä. “Bon appetit vaan”, vanha tallimestari mutisi, ja jatkoi iltatöitään, jotta pääsisi joskus nukkumaankin.